Tänään ostoksilla uskon nähneeni adoptioperheen. Pelkään olevani yksi niistä "tuijottajista", jotka varmaan vaivaavat adoptioperheitä, joten yritän aina katseissani olla hienotunteinen, välttää suoraa toljotusta, katsella vaivihkaa vain, hymyillä varovasti. Nyt asian tultua omalta kohdaltani ajankohtaiseksi olen yrittänyt silmillä hakea näitä perheitä - en tiedä miksi? Ehkä vakuuttaakseni, että hei sellaista oikeasti on, sitä tapahtuu, se on mahdollista. Ja että se voisi siis olla mahdollista meillekin, jos kerran nuo ihan tavallisen näköiset ihmiset ovat myös saaneet lapsen tällä tavoin.
Ensimmäisen kerran taisin törmätä kansainväliseen adoptioon 90-luvulla, Turussa McDonaldsilla. Näin noin kolmi-nelikymppisen pariskunnan kahden kiinalaista alkuperää olevan tyttösen kanssa. Katsoin, huomasin, hymyilin. Tytöt olivat suloisia ja vanhemmat vaikuttivat niin onnellisilta. Heidän lapsensa ovat nyt jo saapumassa teini-ikään.
lauantai 31. heinäkuuta 2010
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Kiinasta Filippiineille - unelmilla on siivet
Hetkellisen väsähtämisen jälkeen tuntuu taas siltä, kuin jaksaisi toivoa ja yrittää. Olen lisännyt monia adoptioaiheisia blogeja suosikkeihini blogilistalla. Olen taas kerran viihtynyt netin adoptio-aiheisilla sivustoilla ja pohtinut mahdollisia maita.
Haaveissa on ollut Kiina-adoptio, mutta ehkä joudumme luopumaan siitä ajatuksesta? Kiina-adoptioiden odotusajat ovat nykyisin pitkiä, tapaus Holmlund on erityisesti mielessä. Sisäministeri Anne Holmlundilla on kai ollut jo monia vuosia meneillään oleva prosessi lapsen saamiseksi Kiinasta, eikä hänkään ole enää ihan nuori, syntymävuotensa taitaa olla 1964. On pakko ajatella ikää, Vyötiäisen ja minun. Vyötsi on 40 ja minä 38. Optimistisin arvioini on, ettei Kiinasta saa adoptiolasta ilman vähintään neljän tai viiden vuoden odotusta. Lasken tähän odotukseen noin vuoden kestävän kotimaisen adoneuvonnan ja sitten jonotuksen CCAA:n listoilla. Olenkohan oikeassa?
Filippiineillä odotusajat ovat jonkin verran lyhyemmät, kahdesta kolmeen vuotta kai? Sattuu myös somasti, että Vyötsi ja minä voisimme saada (ehkä) Filippiinien vaatimat suosituksetkin kasaan. Emme ole mitään kiihkouskovaisia, mutta mukana seurakunnan toiminnassa kuitenkin. Ja Filippiinit vaativat kai sitä, kristillistä vakaumusta. En usko olevani "kristitty" ihan siinä mielessä kuin moni amerikkalainen adoptoija - en usko huutavani hallelujaa, vaikka saisinkin odotetun lapsen syliini - mutta kuten sanottu, olemme kuitenkin mukana toiminnassa. Meille seurakunta on ollut paikka tavata mukavia ihmisiä, jotka uskovat kai jonkinlaiseen universaaliin kiltteyden periaatteeseen. En ole mikään teologi enkä uskonoppinut sen kummemmin, eikä ole Vyötsikään. Myös vieraat uskonnot ovat kiinnostaneet meitä, erityisesti minua. Buddhalaisuudessa on hyviä elämänarvoja siinäkin. Aasia, sen maat, kulttuuri ja uskonnot kiehtovat.
Mutta se ikä, se ikä..! Meidän tuttavapiirissämme ei ole näitä moderneja pariskuntia, jotka saavat esikoisensa nelikymppisinä. Suurin osa tuttavistamme on kouluikäisten, tai jopa murrosikäisten lasten vanhempia. En tahtoisi olla ikivanha lapsen tullessa, jos lapsi siis tulisi.. Siksikin paine aloittaa adoptioneuvonta on suuri. Me emme voi ajatella, että ehkä viiden vuoden sisään päätämme tämän asian suuntaan tai toiseen.
Suvi Lindenin tapauskin mietitytti. Hän sai suloisen ja ihanan Leonoora-tyttären Kiinasta ollessaan 45-vuotias. Lindenin tytär oli adoptoitaessa kai neljävuotias. Ministerin mies oli jo yli 50 - jos oikein muistan - ja siksi he eivät enää voineet saada aivan pientä lasta. Minusta on upeaa, että Linden miehineen sai lapsen pitkän odotuksen jälkeen, mutta en ole varma haluaisinko itse adoptoida nelivuotiaan. Minusta sen ikäinen on jo niin vanha, että kiintymys omaan kotimaahan on paljon syvempi kuin esim. 1-vuotiaalla lapsella. Myös kieliongelmat ovat todellisia ja vaikeita tässä vaiheessa. Tahdon siis korostaa, että olen onnellinen Lindenin ja hänen miehensä puolesta, ja ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että adoptoidaan leikki- tai kouluikäinen! Päinvastoin! Itse toivoisin kai sitä perinteistä, 0-2-vuotiasta lasta, jos mahdollista. Minun mielestäni omien toiveiden julkituomisessa ei ole mitään pahaa. Kyseessähän on kuitenkin "vain" toive, eikä lapsen "tilaaminen".
Joku voisi ihmetellä miksi mietin ja vatkaan näitä asioita, vaikkemme (vielä?) ole edes adoptioneuvonnassa. Minusta vain tuntuu, kuin en voisi mennä neuvontaan tyhjin käsin, kuin pitäisi tietää, osata, ymmärtää, hallita. Tiedän ettei asia ole näin, tiedän neuvonnan olevan adoptiota harkitseville ja että sinne saa mennä tietämättä ja osaamatta. Mutta minusta vain tuntuu, kuin pitäisi olla joku unelma. Joka sitten matkan varrella kasvaa, kehittyy tai vaihtuu ihan kokonaan toiseksi.
Haaveissa on ollut Kiina-adoptio, mutta ehkä joudumme luopumaan siitä ajatuksesta? Kiina-adoptioiden odotusajat ovat nykyisin pitkiä, tapaus Holmlund on erityisesti mielessä. Sisäministeri Anne Holmlundilla on kai ollut jo monia vuosia meneillään oleva prosessi lapsen saamiseksi Kiinasta, eikä hänkään ole enää ihan nuori, syntymävuotensa taitaa olla 1964. On pakko ajatella ikää, Vyötiäisen ja minun. Vyötsi on 40 ja minä 38. Optimistisin arvioini on, ettei Kiinasta saa adoptiolasta ilman vähintään neljän tai viiden vuoden odotusta. Lasken tähän odotukseen noin vuoden kestävän kotimaisen adoneuvonnan ja sitten jonotuksen CCAA:n listoilla. Olenkohan oikeassa?
Filippiineillä odotusajat ovat jonkin verran lyhyemmät, kahdesta kolmeen vuotta kai? Sattuu myös somasti, että Vyötsi ja minä voisimme saada (ehkä) Filippiinien vaatimat suosituksetkin kasaan. Emme ole mitään kiihkouskovaisia, mutta mukana seurakunnan toiminnassa kuitenkin. Ja Filippiinit vaativat kai sitä, kristillistä vakaumusta. En usko olevani "kristitty" ihan siinä mielessä kuin moni amerikkalainen adoptoija - en usko huutavani hallelujaa, vaikka saisinkin odotetun lapsen syliini - mutta kuten sanottu, olemme kuitenkin mukana toiminnassa. Meille seurakunta on ollut paikka tavata mukavia ihmisiä, jotka uskovat kai jonkinlaiseen universaaliin kiltteyden periaatteeseen. En ole mikään teologi enkä uskonoppinut sen kummemmin, eikä ole Vyötsikään. Myös vieraat uskonnot ovat kiinnostaneet meitä, erityisesti minua. Buddhalaisuudessa on hyviä elämänarvoja siinäkin. Aasia, sen maat, kulttuuri ja uskonnot kiehtovat.
Mutta se ikä, se ikä..! Meidän tuttavapiirissämme ei ole näitä moderneja pariskuntia, jotka saavat esikoisensa nelikymppisinä. Suurin osa tuttavistamme on kouluikäisten, tai jopa murrosikäisten lasten vanhempia. En tahtoisi olla ikivanha lapsen tullessa, jos lapsi siis tulisi.. Siksikin paine aloittaa adoptioneuvonta on suuri. Me emme voi ajatella, että ehkä viiden vuoden sisään päätämme tämän asian suuntaan tai toiseen.
Suvi Lindenin tapauskin mietitytti. Hän sai suloisen ja ihanan Leonoora-tyttären Kiinasta ollessaan 45-vuotias. Lindenin tytär oli adoptoitaessa kai neljävuotias. Ministerin mies oli jo yli 50 - jos oikein muistan - ja siksi he eivät enää voineet saada aivan pientä lasta. Minusta on upeaa, että Linden miehineen sai lapsen pitkän odotuksen jälkeen, mutta en ole varma haluaisinko itse adoptoida nelivuotiaan. Minusta sen ikäinen on jo niin vanha, että kiintymys omaan kotimaahan on paljon syvempi kuin esim. 1-vuotiaalla lapsella. Myös kieliongelmat ovat todellisia ja vaikeita tässä vaiheessa. Tahdon siis korostaa, että olen onnellinen Lindenin ja hänen miehensä puolesta, ja ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että adoptoidaan leikki- tai kouluikäinen! Päinvastoin! Itse toivoisin kai sitä perinteistä, 0-2-vuotiasta lasta, jos mahdollista. Minun mielestäni omien toiveiden julkituomisessa ei ole mitään pahaa. Kyseessähän on kuitenkin "vain" toive, eikä lapsen "tilaaminen".
Joku voisi ihmetellä miksi mietin ja vatkaan näitä asioita, vaikkemme (vielä?) ole edes adoptioneuvonnassa. Minusta vain tuntuu, kuin en voisi mennä neuvontaan tyhjin käsin, kuin pitäisi tietää, osata, ymmärtää, hallita. Tiedän ettei asia ole näin, tiedän neuvonnan olevan adoptiota harkitseville ja että sinne saa mennä tietämättä ja osaamatta. Mutta minusta vain tuntuu, kuin pitäisi olla joku unelma. Joka sitten matkan varrella kasvaa, kehittyy tai vaihtuu ihan kokonaan toiseksi.
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Väsymys
Miksi emme voisi olla vain kahdestaan, Vyötiäinen ja minä? Tällaisiakin päiviä tulee, kun tätä miettii. Meillä on ollut hyvä ja pitkä avioliitto, miksi se ei voisi olla yhtä hyvä seuraavat 40 vuotta? Tarvitsemmeko me lapsen tehdäksemme elämästämme täyteläisempää? Olisiko meillä lapselle niin paljon annettavaa, että kannattaisi aloittaa pitkällinen prosessi adoptiolapsen saamiseksi?
Meillä on ollut kova motivaatio saada perhe. Oikeastaan koko tämä 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on mennyt kaikenlaisissa mieltä ja ruumista karaisevissa hedelmöityshoidoissa - olemme siis oikeasti toivoneet lasta, toivoneet kovasti, uhranneet sille toiveelle paljon vaivaa, aikaa ja rahaa. Nyt huomaan itsessäni joskus myös väsymystä. En tiedä jaksaisinko enää alkaa toisenlaiseen lapsenodotusprosessiin, nimittäin adoptioneuvontaan ja sitä seuraavaan pitkään jonotukseen.
Vyötiäisellä kynnys adoptioneuvontaan on korkea, koska hän on aitosuomalaiseen tapaan haluton asioimaan sosiaaliviraston kanssa. Itsekin koen sen vaikeana asiana, ja vaikka me molemmat tiedämme sen kaiken olevan lapsen parhaaksi, niin se ei silti muuta sitä meille helpommaksi. Vyötiäinen on hyvin yksityinen ihminen, joka ei oikein osaa avautua vieraalle ihmiselle, jollainen kai sosiaaliviraston työntekijäkin on. Olen joskus epätoivoisena ajatellut Vyötiäisen mahdollisia kirjallisia tekeleitä aiheesta oma elämä / parisuhde / kasvatusperiaatteet. Taitaisivat jäädä alamittaisiksi! Itse voisin kirjoittaa näista jutuista sivukaupalla tekstiä, mutta Vyötiäiselle noista kaikista kertyisi ehkä yksi aanelonen.
Joskus minusta tuntuu, että adoptioneuvonta on räätälöity naisia ajatellen. Ainakin siltä tuntuu sen perusteella, mitä prosessista nyt tiedän - olisin mielelläni väärässä tässä asiassa. Uskoisin Vyötiäisen olevan hyvä isä, ehkä parempi isänä kuin minä äitinä, mutta nuo vahvuudet eivät välttämättä tulisi neuvonnassa esille. Hän ei vain ole tottunut vatvomaan tunteitaan keskustelussa vieraan kanssa, eikä välttämättä kirjoittamaan niistä nautittavia pikku esseitä.
Meillä on ollut kova motivaatio saada perhe. Oikeastaan koko tämä 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on mennyt kaikenlaisissa mieltä ja ruumista karaisevissa hedelmöityshoidoissa - olemme siis oikeasti toivoneet lasta, toivoneet kovasti, uhranneet sille toiveelle paljon vaivaa, aikaa ja rahaa. Nyt huomaan itsessäni joskus myös väsymystä. En tiedä jaksaisinko enää alkaa toisenlaiseen lapsenodotusprosessiin, nimittäin adoptioneuvontaan ja sitä seuraavaan pitkään jonotukseen.
Vyötiäisellä kynnys adoptioneuvontaan on korkea, koska hän on aitosuomalaiseen tapaan haluton asioimaan sosiaaliviraston kanssa. Itsekin koen sen vaikeana asiana, ja vaikka me molemmat tiedämme sen kaiken olevan lapsen parhaaksi, niin se ei silti muuta sitä meille helpommaksi. Vyötiäinen on hyvin yksityinen ihminen, joka ei oikein osaa avautua vieraalle ihmiselle, jollainen kai sosiaaliviraston työntekijäkin on. Olen joskus epätoivoisena ajatellut Vyötiäisen mahdollisia kirjallisia tekeleitä aiheesta oma elämä / parisuhde / kasvatusperiaatteet. Taitaisivat jäädä alamittaisiksi! Itse voisin kirjoittaa näista jutuista sivukaupalla tekstiä, mutta Vyötiäiselle noista kaikista kertyisi ehkä yksi aanelonen.
Joskus minusta tuntuu, että adoptioneuvonta on räätälöity naisia ajatellen. Ainakin siltä tuntuu sen perusteella, mitä prosessista nyt tiedän - olisin mielelläni väärässä tässä asiassa. Uskoisin Vyötiäisen olevan hyvä isä, ehkä parempi isänä kuin minä äitinä, mutta nuo vahvuudet eivät välttämättä tulisi neuvonnassa esille. Hän ei vain ole tottunut vatvomaan tunteitaan keskustelussa vieraan kanssa, eikä välttämättä kirjoittamaan niistä nautittavia pikku esseitä.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Ehdottomuudesta
En haluaisi olla ehdoton ihminen. Haluaisin ymmärtää monenlaisia ihmisiä, tahtoisin olla kiihkoton. Mutta en ole. Luettuani Suvi Aholan "Iljan äidiksi" tiedän minussakin asuvan ehdottomuuden. En voi hyväksyä, en voi suvaita lapsen lyömistä. En, vaikka äiti olisi kuinka väsynyt. Tässä kulkee ilmeisesti omalla kohdallani se raja, jonka yli en voi ymmärtää. Vaikka pitäisi - vai pitäisikö?
Minusta väkivalta on aina väärin ja aivan erityisen väärin se on silloin, kun se kohdistuu vanhemman taholta lapseen. En tahdo tuomita (tämähän on aina pakko sanoa), mutta tuosta kirjasta syntyy kummallinen kuva. On hankittu nelivuotias CP-vammainen poika Venäjältä ja sitten häntä ravistellaan, tukistetaan ja korvatillikoidaan. Kirjoittajan eduksi (?) voi sanoa näiden tapausten olevan yksittäisluontoisia, mutta niitä on ollut. Minusta yksikin kerta on liikaa.
En kuulu niihin, jotka tahtoisivat kiikuttaa lapset lastensuojeluun, jos vanhemmat olisivatkin satunnaistukistajia. Sellaista sattuu: tiedän myös lähipiiristäni perheen, jossa on tukkapöllytetty. Omassa lapsuudessani muutamat naapuriston lapset tekivät silloin tällöin tuttavuutta isän vyön tai koivuvitsan kanssa, eikä näiden lasten vanhempia siihen aikaan pidetty epäonnistuneina. Minustakaan he eivät olleet huonoja vanhempia omana aikanaan ja kokonaisuuden kannalta, mutta en silti pysty hyväksymään näitä tekoja.
Lapsen fyysinen kurittaminen on tätä nykyä laissa kielletty. Sen lisäksi minä uskon, että lyöty lapsi oppii lyömään. Turha ihmetellä mistä tulevat päiväkotien ja koulujen toisia hakkaavat lapset: he tulevat kodeista, joissa ongelmat ja paha mieli on purettu fyysiseen väkivaltaan.
Minua ei koskaan rankaistu fyysisesti ja olen siitä iloinen. En voi sanoa olevani kiitollinen, koska mielestäni asia on niin itsestään selvä lapsen oikeus, ettei siitä tarvitse tuntea kiitollisuutta. Emme siskoni kanssa olleet helppoja lapsia: siskoni oli koliikkivauva ja minä muuten vain vilkas, mutta siitä huolimatta vanhempamme eivät lyöneet meitä. On mahdollista olla väsynyt ja olla silti antamatta korvapuustia tai luunappia.
Aholan kirja on valaiseva kuvaus Venäjän adoptiosta ja yhden perheen matkasta adoptiovanhemmuuteen. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu ammattitoimittajalta, ja ärsyttävät asiat siinä ovat omalta kohdaltani lähinnä vain mielipide-eroja kirjoittajan kanssa. Pari kertaa kirjassa - ehkä tahattomasti - tölväistiin lapsettomia ihmisiä. Lapseton ihminen ei kuulemma ole aikuinen, ei osaa luopua. Kiitos tiedosta, Aholan Suvi. Pitää varmaan kertoa tuo sukuni parille ikäneito-opettajalle, jotka ovat elämäntyönsä tehneet kouluissa opettaen lapsia. Vapaa-ajat ovat näillä neideillä kuluneet vapaaehtoistyöhön - mutta tokihan he lapsettomina ovat epäkypsiä, eivätkä osaa luopua omista huveistaan. Varmasti Äiti Teresakin lapsettomana ihmisenä yhtyisi tähän näkemykseen.
Minusta väkivalta on aina väärin ja aivan erityisen väärin se on silloin, kun se kohdistuu vanhemman taholta lapseen. En tahdo tuomita (tämähän on aina pakko sanoa), mutta tuosta kirjasta syntyy kummallinen kuva. On hankittu nelivuotias CP-vammainen poika Venäjältä ja sitten häntä ravistellaan, tukistetaan ja korvatillikoidaan. Kirjoittajan eduksi (?) voi sanoa näiden tapausten olevan yksittäisluontoisia, mutta niitä on ollut. Minusta yksikin kerta on liikaa.
En kuulu niihin, jotka tahtoisivat kiikuttaa lapset lastensuojeluun, jos vanhemmat olisivatkin satunnaistukistajia. Sellaista sattuu: tiedän myös lähipiiristäni perheen, jossa on tukkapöllytetty. Omassa lapsuudessani muutamat naapuriston lapset tekivät silloin tällöin tuttavuutta isän vyön tai koivuvitsan kanssa, eikä näiden lasten vanhempia siihen aikaan pidetty epäonnistuneina. Minustakaan he eivät olleet huonoja vanhempia omana aikanaan ja kokonaisuuden kannalta, mutta en silti pysty hyväksymään näitä tekoja.
Lapsen fyysinen kurittaminen on tätä nykyä laissa kielletty. Sen lisäksi minä uskon, että lyöty lapsi oppii lyömään. Turha ihmetellä mistä tulevat päiväkotien ja koulujen toisia hakkaavat lapset: he tulevat kodeista, joissa ongelmat ja paha mieli on purettu fyysiseen väkivaltaan.
Minua ei koskaan rankaistu fyysisesti ja olen siitä iloinen. En voi sanoa olevani kiitollinen, koska mielestäni asia on niin itsestään selvä lapsen oikeus, ettei siitä tarvitse tuntea kiitollisuutta. Emme siskoni kanssa olleet helppoja lapsia: siskoni oli koliikkivauva ja minä muuten vain vilkas, mutta siitä huolimatta vanhempamme eivät lyöneet meitä. On mahdollista olla väsynyt ja olla silti antamatta korvapuustia tai luunappia.
Aholan kirja on valaiseva kuvaus Venäjän adoptiosta ja yhden perheen matkasta adoptiovanhemmuuteen. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu ammattitoimittajalta, ja ärsyttävät asiat siinä ovat omalta kohdaltani lähinnä vain mielipide-eroja kirjoittajan kanssa. Pari kertaa kirjassa - ehkä tahattomasti - tölväistiin lapsettomia ihmisiä. Lapseton ihminen ei kuulemma ole aikuinen, ei osaa luopua. Kiitos tiedosta, Aholan Suvi. Pitää varmaan kertoa tuo sukuni parille ikäneito-opettajalle, jotka ovat elämäntyönsä tehneet kouluissa opettaen lapsia. Vapaa-ajat ovat näillä neideillä kuluneet vapaaehtoistyöhön - mutta tokihan he lapsettomina ovat epäkypsiä, eivätkä osaa luopua omista huveistaan. Varmasti Äiti Teresakin lapsettomana ihmisenä yhtyisi tähän näkemykseen.
sunnuntai 25. heinäkuuta 2010
Painavaa asiaa
Lapsettomuushoitojemme alkaessa olin ylipainoinen. Se ei ole mikään ihme, sillä meidän suvussamme naiset ovat taipuvaisia lihomiseen. Taidamme saada enemmän nautintoa hyvästä ruoasta ja herkuista kuin jotkut muut. Äidinpuoleisessa suvussa myös suositaan liikkumattoman elämäntavan ja runsasenergisen ruokavalion kohtalokasta yhdistelmää.
Minun painoindeksini oli kuitenkin todellista maailmanennätysluokkaa jopa omassa suvussani: se oli komeasti yli 40 ja heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä minulle sanottiin, ettei X:n yliopistollisessa keskussairaalassa hedelmöityshoitoihin pääse yli satakiloisena naisena. Olipa kerrankin todellinen motivaatio laihduttaa! Alkupainoni oli 126 kiloa. Se tuli itselleni täytenä yllätyksenä, koska kotimme vaaka oli aina kohteliaasti sijoittanut minut sadan kilon keijukaiseksi. Ilmeisesti sen mekanismi oli vuosien kuluessa vaurioitunut, tai kulunut, ja siksi vaakavanhus esitti minut noin 30 kiloa kevyempänä kuin mitä oikeasti olin. Sairaalan vaakaan astuminen oli siksi melkoinen elämys.
Ostin heti sairaalan ensikäynniltä palattuamme Painonvartijoiden kotikurssin ja laihduin puolessa vuodessa noin 30 kiloa, niin että sadan kilon raja meni rikki. Sitten hoidot aloitettiin. Niiden kuluessa laihdutin vielä toiset 30 kiloa lisää.
Nyt mietin kannattiko se sittenkään. Entä jos pilasin jotain laihduttamalla hoitojen aikana? Luulisi tosin, että lääkärit olisivat estäneet laihduttamisen, jos olisivat arvelleet hoitojen tulosten siitä kärsivän. Estelyä he eivät todellakaan harrastaneet, vaan ennemminkin rohkaisivat eteenpäin. "Kaikki paino, jonka vain voit saada pois ennen mahdollista raskautta, on pelkästään hyvä juttu!"
"Parhaimmillaan" painoni käväisi 59 kilossa. Tämä tapahtui hoitojen jo päätyttyä tuloksettomina. Purin pettymystäni urheiluun, paastoamiseen.. kai se oli yritys rankaista itseäni? Pääsääntöisesti olen nyt pyrkinyt pitämään painon normaalin painoindeksin rajoissa. Sen nimittäin tiedän, etten enää koskaan halua painaa niin paljon kuin ennen hoitoihin hakeutumista. Minulle ylipainosta oli jo selkeästi terveydellistä haittaa. Ilmassa häälyi metabolisen oireyhtymän uhka ja lisäksi verenpaineeni oli aika korkea. Maksakin oli rasvoittunut - niin käy myös ylipainoisille, eikä suinkaan vain juopoille. Kolesteroliarvotkin olivat huh-hah-hei.
Lapsettomuushoitojen pahin vaihe on itselläni aina ollut se niiden epäonnistumisen jälkeinen aika. Se, kun alan miettiä aiheutinko itse jollakin tavalla hoidon epäonnistumisen? Oliko sittenkin virhe kävellä alkionsiirron jälkeen sairaalasta parkkipaikalle, vai olisiko pitänyt pyytää Vyötiäinen ajamaan sairaalan ovelle minua hakemaan? Söinkö jotenkin hölmösti, liian suolaisesti, liian mausteisesti, liian-jotakin, ja vaikeutin alkioiden kiinnittymistä? Stressasinko liikaa ja säikäytin alkiot sillä?
Hoitojen jälkeen oli aina niin paljon aikaa ajatella.
Minun painoindeksini oli kuitenkin todellista maailmanennätysluokkaa jopa omassa suvussani: se oli komeasti yli 40 ja heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä minulle sanottiin, ettei X:n yliopistollisessa keskussairaalassa hedelmöityshoitoihin pääse yli satakiloisena naisena. Olipa kerrankin todellinen motivaatio laihduttaa! Alkupainoni oli 126 kiloa. Se tuli itselleni täytenä yllätyksenä, koska kotimme vaaka oli aina kohteliaasti sijoittanut minut sadan kilon keijukaiseksi. Ilmeisesti sen mekanismi oli vuosien kuluessa vaurioitunut, tai kulunut, ja siksi vaakavanhus esitti minut noin 30 kiloa kevyempänä kuin mitä oikeasti olin. Sairaalan vaakaan astuminen oli siksi melkoinen elämys.
Ostin heti sairaalan ensikäynniltä palattuamme Painonvartijoiden kotikurssin ja laihduin puolessa vuodessa noin 30 kiloa, niin että sadan kilon raja meni rikki. Sitten hoidot aloitettiin. Niiden kuluessa laihdutin vielä toiset 30 kiloa lisää.
Nyt mietin kannattiko se sittenkään. Entä jos pilasin jotain laihduttamalla hoitojen aikana? Luulisi tosin, että lääkärit olisivat estäneet laihduttamisen, jos olisivat arvelleet hoitojen tulosten siitä kärsivän. Estelyä he eivät todellakaan harrastaneet, vaan ennemminkin rohkaisivat eteenpäin. "Kaikki paino, jonka vain voit saada pois ennen mahdollista raskautta, on pelkästään hyvä juttu!"
"Parhaimmillaan" painoni käväisi 59 kilossa. Tämä tapahtui hoitojen jo päätyttyä tuloksettomina. Purin pettymystäni urheiluun, paastoamiseen.. kai se oli yritys rankaista itseäni? Pääsääntöisesti olen nyt pyrkinyt pitämään painon normaalin painoindeksin rajoissa. Sen nimittäin tiedän, etten enää koskaan halua painaa niin paljon kuin ennen hoitoihin hakeutumista. Minulle ylipainosta oli jo selkeästi terveydellistä haittaa. Ilmassa häälyi metabolisen oireyhtymän uhka ja lisäksi verenpaineeni oli aika korkea. Maksakin oli rasvoittunut - niin käy myös ylipainoisille, eikä suinkaan vain juopoille. Kolesteroliarvotkin olivat huh-hah-hei.
Lapsettomuushoitojen pahin vaihe on itselläni aina ollut se niiden epäonnistumisen jälkeinen aika. Se, kun alan miettiä aiheutinko itse jollakin tavalla hoidon epäonnistumisen? Oliko sittenkin virhe kävellä alkionsiirron jälkeen sairaalasta parkkipaikalle, vai olisiko pitänyt pyytää Vyötiäinen ajamaan sairaalan ovelle minua hakemaan? Söinkö jotenkin hölmösti, liian suolaisesti, liian mausteisesti, liian-jotakin, ja vaikeutin alkioiden kiinnittymistä? Stressasinko liikaa ja säikäytin alkiot sillä?
Hoitojen jälkeen oli aina niin paljon aikaa ajatella.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
B-luokan vanhemmuutta
Minua suututtaa adoptiovanhempien pitäminen "B-luokan vanhempina". Sen jälkeen kun adoption mahdollisuus kävi mielessä on korva herkistynyt ympärillä kuuluville adoptioaiheisille puheille.
"No he adoptoivat Venäjältä, sellainen ihmeen suloinen 3-vuotias tyttö, ei uskoisi adoptoiduksi. Ne adoptiolapset Venäjältä ovat ihan rikollisten ja muun roskaväen lapsia, kumma että ovat niin sievän ja kiltin tytön sieltä saaneet."
"He adoptoivat Venäjältä, kun eivät omia lapsia pystyneet saamaan. Odottivat kai liian pitkään perheen perustamista."
"He adoptoivat Kiinasta, kun se on sellainen muotijuttu. Varmasti olisivat omiakin lapsia pystyneet saamaan, nuori pari vielä."
Adoptiota koskevissa tölväisyissä lyödään hyvin usein sivulauseessa myös lapsettomuudesta kärsiviä pariskuntia. Tahattomasti lapsettomana minua loukkaa joka kerran kun lapsettomuudesta syytetään siitä kärsivää pariskuntaa. Esimerkiksi me aloitimme lisääntymisyritykset hyvissä ajoin. Ensimmäiset ICSIt tehtiin jo 2000-luvun alussa, kun ensin oli pitkän aikaa yritetty kotikonstein lasta saada. Meillä kummallakaan ei ole ollut sukupuolitauteja, me molemmat olemme päältäpäin katsottuna terveitä kuin mitkä. Mutta Vyötiäisen spermassa on erittäin vähän siittiöitä ja ne liikkuvat huonosti ja ovat epämuotoisia. Itselläni on niin kutsuttu retrokervikaalinen endometrioosi, joka vaikeuttaa raskaaksi tulemista. ICSI-hoito on meille ollut ainoa mahdollisuus saada lapsi. Niitä on tehty neljä, eikä yksikään ole johtanut hedelmöittymiseen.
Mutta takaisin asiaan: tuntuu kuin adoptoivia pidettäisiin kahdesta syystä sekundavanhempina. 1) Koska he mitä luultavammin ovat lapsettomia - ja takuulla omasta syystään ja 2) koska he joutuvat ottamaan vieraan lapsen, jonka leikkivät olevan omansa, vaikkei se kai voi oma olla koskaan ja tuleekin luultavasti ihan hirveistä oloista. Monien jutuista päätellen adoptoiva vanhempi on sekundaa biologisesti, ihmisenä - mikäli on kärsinyt lapsettomuudesta - ja sitten vielä adoptoitu lapsi on sekundaa, etenkin jos ei ole suomalainen lapsi.
Mietin kuinka voisin kohdata nämä ennakkoluulot, jaksaisinko kuunnella niitä adoptiovanhempana? Pitäisikö minun jaksaa niitä, vai saanko suuttua, jos aihetta on? Vai turtuuko niille ja lakkaako vain välittämästä. Mietin perheeseen tullutta lasta - miltä esimerkiksi Kiinasta adoptoidusta tuntuu kuulla vieraiden jatkuvia kyselyjä omasta alkuperästä ja sitä kautta suoranaisia kyseenalaistuksia lapsen kuulumisesta omaan perheeseensä? Jos adoptoisimme, niin minua ei vaivaisi ollenkaan pitää esillä kotona lapsen kiinalaista kulttuuriperintöä, mutta kuinka jaksaisi ottaa vastaan vieraiden ajattelemattomatkin kommentit?
Minun on pakko kirjoittaa nämä mustat ja pahat ajatukset pois mielestäni, saada ne jäsenneltyä vaikka sitten tähän blogiin. Tuntuu pahalta ajatella näitä lapsettomia vuosiamme, joidenkin ihmisten harrastamaa vihjailua ("no teillä on täällä jo tällainen ylimääräinen huonekin kotona - taitaa olla lastenhuone") ja toisten suoria kysymyksiä ("koskas teille sitten tulee lapsi") hyvin yksityisistä asioista. Ja sitten kun ajattelee niiden vain jatkuvan, jos lapsen adoptoimme.
"No he adoptoivat Venäjältä, sellainen ihmeen suloinen 3-vuotias tyttö, ei uskoisi adoptoiduksi. Ne adoptiolapset Venäjältä ovat ihan rikollisten ja muun roskaväen lapsia, kumma että ovat niin sievän ja kiltin tytön sieltä saaneet."
"He adoptoivat Venäjältä, kun eivät omia lapsia pystyneet saamaan. Odottivat kai liian pitkään perheen perustamista."
"He adoptoivat Kiinasta, kun se on sellainen muotijuttu. Varmasti olisivat omiakin lapsia pystyneet saamaan, nuori pari vielä."
Adoptiota koskevissa tölväisyissä lyödään hyvin usein sivulauseessa myös lapsettomuudesta kärsiviä pariskuntia. Tahattomasti lapsettomana minua loukkaa joka kerran kun lapsettomuudesta syytetään siitä kärsivää pariskuntaa. Esimerkiksi me aloitimme lisääntymisyritykset hyvissä ajoin. Ensimmäiset ICSIt tehtiin jo 2000-luvun alussa, kun ensin oli pitkän aikaa yritetty kotikonstein lasta saada. Meillä kummallakaan ei ole ollut sukupuolitauteja, me molemmat olemme päältäpäin katsottuna terveitä kuin mitkä. Mutta Vyötiäisen spermassa on erittäin vähän siittiöitä ja ne liikkuvat huonosti ja ovat epämuotoisia. Itselläni on niin kutsuttu retrokervikaalinen endometrioosi, joka vaikeuttaa raskaaksi tulemista. ICSI-hoito on meille ollut ainoa mahdollisuus saada lapsi. Niitä on tehty neljä, eikä yksikään ole johtanut hedelmöittymiseen.
Mutta takaisin asiaan: tuntuu kuin adoptoivia pidettäisiin kahdesta syystä sekundavanhempina. 1) Koska he mitä luultavammin ovat lapsettomia - ja takuulla omasta syystään ja 2) koska he joutuvat ottamaan vieraan lapsen, jonka leikkivät olevan omansa, vaikkei se kai voi oma olla koskaan ja tuleekin luultavasti ihan hirveistä oloista. Monien jutuista päätellen adoptoiva vanhempi on sekundaa biologisesti, ihmisenä - mikäli on kärsinyt lapsettomuudesta - ja sitten vielä adoptoitu lapsi on sekundaa, etenkin jos ei ole suomalainen lapsi.
Mietin kuinka voisin kohdata nämä ennakkoluulot, jaksaisinko kuunnella niitä adoptiovanhempana? Pitäisikö minun jaksaa niitä, vai saanko suuttua, jos aihetta on? Vai turtuuko niille ja lakkaako vain välittämästä. Mietin perheeseen tullutta lasta - miltä esimerkiksi Kiinasta adoptoidusta tuntuu kuulla vieraiden jatkuvia kyselyjä omasta alkuperästä ja sitä kautta suoranaisia kyseenalaistuksia lapsen kuulumisesta omaan perheeseensä? Jos adoptoisimme, niin minua ei vaivaisi ollenkaan pitää esillä kotona lapsen kiinalaista kulttuuriperintöä, mutta kuinka jaksaisi ottaa vastaan vieraiden ajattelemattomatkin kommentit?
Minun on pakko kirjoittaa nämä mustat ja pahat ajatukset pois mielestäni, saada ne jäsenneltyä vaikka sitten tähän blogiin. Tuntuu pahalta ajatella näitä lapsettomia vuosiamme, joidenkin ihmisten harrastamaa vihjailua ("no teillä on täällä jo tällainen ylimääräinen huonekin kotona - taitaa olla lastenhuone") ja toisten suoria kysymyksiä ("koskas teille sitten tulee lapsi") hyvin yksityisistä asioista. Ja sitten kun ajattelee niiden vain jatkuvan, jos lapsen adoptoimme.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
"Gotcha!"
Kesäyöt ovat menneet YouTuben "Gotcha"-videoita katsellessa. Vielä joskus kuukausi sitten gotcha ei sanana merkinnyt minulle muuta kuin onnistumista kopin saamisen johdosta. Nyt tiedän jo enemmän, olen tutustunut uuteen kieleen, jossa vanhoilla sanoilla on uudet merkitykset. Gotcha, gotcha day ja gotcha moment ovat pääasiassa amerikkalaisten adoptiovanhempien käyttämiä sanoja siitä hetkestä, kun he saavat lapsensa ensimmäisen kerran syliin. Näitä videoita löytyy myös "forever family" haulla.
Valvon ja katson. Käytän kuulokkeita, tai pidän äänen hiljaisella. Amerikkalaisten Kiina-adoptioista on paljon videoita. Joskus pienet tytöt on puettu parhaimpiinsa: uudet vanhemmat saavat heidät syliinsä pastelleissa prinsessamekoissa ja hiukset koristeltuina näteillä pinneillä tai ruseteilla. Jotkut lapsista kokevat tämän hetken farkuissa tai verkkareissakin. Suuri osa lapsista näyttää olevan noin vuoden ikäisiä. Heidän hoitajansa ovat minun silmiini hyvin kauniita, siroja kiinattaria joiden kiintymys lapsiin on käsinkosketeltavan selvää. Koskaan ei lasta noin vain lykätä vanhemmilleen, vaan hoitajat toimivat hienosti, niin hellävaraisesti kuin mahdollista.
Suurin osa lapsista näyttää hämmentyneiltä, muutama hymyilee, osa itkee ja kiemurtelee uusien vanhempien sylissä. Jotkut vanhemmista näyttävät vaivaantuneilta lasten itkusta, osa näyttää siltä kuin tietäisi odottaa tätä. He taputtelevat tai hierovat lapsen selkää rauhallisesti ja puhuvat lohduttavaan sävyyn, silittävät tukkaa. Sanoista ei aina saa selvää, koska monissa videoissa on taustamusiikki. Joidenkin videoiden alussa on raamatunlauseita aiheesta lesket ja orvot. Monilla tuoreilla adoptioäideillä roikkuu kaulassa risti. Kuulen yhden halleluja-huudahduksen, kun amerikkalaiselle perheelle esitellään heidän pieni kiinatyttönsä.
Valvon ja katson. Käytän kuulokkeita, tai pidän äänen hiljaisella. Amerikkalaisten Kiina-adoptioista on paljon videoita. Joskus pienet tytöt on puettu parhaimpiinsa: uudet vanhemmat saavat heidät syliinsä pastelleissa prinsessamekoissa ja hiukset koristeltuina näteillä pinneillä tai ruseteilla. Jotkut lapsista kokevat tämän hetken farkuissa tai verkkareissakin. Suuri osa lapsista näyttää olevan noin vuoden ikäisiä. Heidän hoitajansa ovat minun silmiini hyvin kauniita, siroja kiinattaria joiden kiintymys lapsiin on käsinkosketeltavan selvää. Koskaan ei lasta noin vain lykätä vanhemmilleen, vaan hoitajat toimivat hienosti, niin hellävaraisesti kuin mahdollista.
Suurin osa lapsista näyttää hämmentyneiltä, muutama hymyilee, osa itkee ja kiemurtelee uusien vanhempien sylissä. Jotkut vanhemmista näyttävät vaivaantuneilta lasten itkusta, osa näyttää siltä kuin tietäisi odottaa tätä. He taputtelevat tai hierovat lapsen selkää rauhallisesti ja puhuvat lohduttavaan sävyyn, silittävät tukkaa. Sanoista ei aina saa selvää, koska monissa videoissa on taustamusiikki. Joidenkin videoiden alussa on raamatunlauseita aiheesta lesket ja orvot. Monilla tuoreilla adoptioäideillä roikkuu kaulassa risti. Kuulen yhden halleluja-huudahduksen, kun amerikkalaiselle perheelle esitellään heidän pieni kiinatyttönsä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)