Suuri Adoptiokeskustelu ei ollut suuri, eikä oikeastaan edes keskustelukaan. Eikä se mennyt ollenkaan suunnitelmieni mukaan.
Olin ajatellut kaiken valmiiksi. Päässäni olivat hyvässä järjestyksessä kaikki adoptiota tukevat ajatukseni, niin hölmöt kuin viisaat. Olin ajatellut aloittaa keskustelun puhumalla vanhemmuudesta ja sen tuomasta ilosta ja siitä, kuinka kovasti tahtoisin olla äiti ja kuinka Vyötiäinen varmasti olisi hyvä ja onnellinen isä. Mutta se ei mennyt niin.
Se meni näin: kumpainenkin olimme sukuloinneista hiukan väsyneitä. Oli torstai, olimme matkalla ruokakauppaan - en nimittäin suunnitelmistani poiketen puhunutkaan suutani puhtaaksi pitkällä automatkalla äitini luo - ja minä hypistelin kirpputorilta ostetun käsilaukkuni vetoketjua höläyttäen, että kannattaisikohan meidän aloittaa se adoptioneuvonta. Vyötiäinen sanoi, että mikäpä siinä, ei siitä varmaan haittaakaan ole.
Ja se siitä. Elämä ei aina suju suunnitellusti, oikeastaan se ei juuri koskaan tee niin. Viis siitä, tärkeintä oli kuitenkin saada suunsa auki. Maanantaina tämä tyttö soittaa sossuun ja sopii neuvonnasta!
A propos, äiti
Minä en olisi minä, jos en onnen hetkenäkin kokisi huolta ja murehtisi jotakin. Tällä kertaa murehdin aiheesta äiti. Mietin pitääkö minun mainita sosiaaliviranomaisille, että minulla on hyvin etäinen suhde äitiini? Kuinka paljon tahdon puhua äidistäni ja suhteestani häneen? Kuinka paljon minun pitää puhua siitä?
Eräs syy adoptiomyönteisyyteeni on äitisuhteeni. Juuri sen vuoksi en jaksa pitää biologiaa niin tärkeänä tai olennaisena siteenä kahden ihmisen välisessä suhteessa. Mietin aina, että biolapsen ja biovanhemman kohtalo voi olla sama kuin äitini ja minun - tai vielä huonompi.
Meillä on kohteliaat välit, mutta läheisiä emme ole. Äitini ei osannut päästää irti minusta, perheen "vauvasta", ja tästä on seurannut paljon kiusaa suhteellemme. Toisin kuin minä pitää äitini biologiaa ensiarvoisen tärkeänä: hän ei juuri noteeraa vävyjään millään tavalla perheeseen kuuluviksi ja ainakin minua se surettaa. En itse halua ajatella perhettä jonain umpiona, tiiviisti suljettuna säilykepurkkina, johon "ulkopuolisilla" ei ole pääsyä muuta kuin vierailevina tähtinä. Mietin miltä minusta tuntuisi, jos Vyötiäisen vanhemmat asennoituisivat minuun, miniäänsä, tuolla tavalla.
Senkin tiedän, ettei äitini omassa perheessään hyväksy adoptiota - kansainvälistä nyt kaikkein vähiten. Mietin pitääkö minun sanoa tämä? Äitini ei ole rasisti siinä mielessä, että messuaisi eri rotujen paremmuudesta tai huonommuudesta, mutta ei hän myöskään usko kiinalaisten tai afrikkalaisten kuuluvan suomalaisiin perheisiin.
perjantai 27. elokuuta 2010
lauantai 21. elokuuta 2010
"Onko meillä kriisi?"
Viime yönä "hoidot" tulivat uniini asti. Unessa olin adoptiovalmennuksessa (hyvä enne?), mutta jostakin syystä se järjestettiin juuri siinä paikassa, jossa ICSI:t meillä alkoivat, eli X:n yliopistollisessa keskussairaalassa naistenklinikalla. Neuvojana oli vieläpä se lääkäri, joka teki ensimmäiset kolme iksiäni. Hänellä oli piirtoheitinkalvoja, joissa oli aivan uskomatonta roskaa ranskalaisilla viivoilla listattuna. Kuten esimerkiksi: aika on hyvästä, adoptiolapsen odottaminen on parasta aikaa, aika valmentaa, ja niin edelleen. Hermostuin unessa aivan totaalisesti, nappasin kalvon lääkäriltä omiin hyppysiini ja raivosin hänelle muutaman tosiasian aiheesta ajan kuluminen, lapsettomuus ja odottaminen.
Pelkään joskus kyllästyttäväni Vyötiäisen näillä lapsi-hoidot-adoptio -puheillani. Siksi en nyt ole vähään aikaan maininnut adoptiota ollenkaan - säästän aihetta ensi viikon Suureen Keskusteluun. Käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä hän ei ehkä täysin pysty ymmärtämään. Tänään juttelimme puhelimessa - Vyötsi on mökillä - ja kerroin perjantaina tulleesta Simpukka-yhdistyksen tietovihkosesta "Lapsen muotoinen unelma: tahaton lapsettomuus kriisinä". Vyötiäinen kysyi onko meillä kriisi? Minä sanoisin, että on.
Toisaalta olen jollakin tasolla tyytyväinen siihen, että kriiseilen nyt, koska se tarkoittaa myös asioiden edistymistä. Käyn vaihe vaiheelta läpi tunneskaaloja, mietin uudestaan elämäämme. Suru tulee ja menee. Ja tämän tien päässä on mielenrauha, tämän asian kanssa on mahdollista päästä sopuun. Näin minulle joku hiljainen ääni kuiskaa.
Kerjääminen ja kaupustelu kielletty
Eräs ajatus sulki myös (hetkeksi!) suuni adoptiosta. Aloin miettiä ettei adoptoitavan lapsen - tai minkään lapsen - pitäisi koskaan joutua kerjäämään rakkautta, kotia ja perhettä. Hänen pitäisi saada ne hänelle luonnostaan kuuluvina ja vanhempien pitäisi kokea olevansa onnekkaita saadessaan juuri tämän lapsen. Jos jankuttaisin adoptiosta koko ajan Vyötiäiselle ja yrittäisin väännellä ja käännellä hänet väkisin hyväksymään sitä, niin enkö silloin juuri kerjäisi häntä rakastamaan lasta, joka on oikeutettu rakkauteen ja motivoituneisiin vanhempiin?
Jään siis odottavalle kannalle. Viimeistään ensi viikon torstaina minulla on enemmän kerrottavaa.
Pelkään joskus kyllästyttäväni Vyötiäisen näillä lapsi-hoidot-adoptio -puheillani. Siksi en nyt ole vähään aikaan maininnut adoptiota ollenkaan - säästän aihetta ensi viikon Suureen Keskusteluun. Käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä hän ei ehkä täysin pysty ymmärtämään. Tänään juttelimme puhelimessa - Vyötsi on mökillä - ja kerroin perjantaina tulleesta Simpukka-yhdistyksen tietovihkosesta "Lapsen muotoinen unelma: tahaton lapsettomuus kriisinä". Vyötiäinen kysyi onko meillä kriisi? Minä sanoisin, että on.
Toisaalta olen jollakin tasolla tyytyväinen siihen, että kriiseilen nyt, koska se tarkoittaa myös asioiden edistymistä. Käyn vaihe vaiheelta läpi tunneskaaloja, mietin uudestaan elämäämme. Suru tulee ja menee. Ja tämän tien päässä on mielenrauha, tämän asian kanssa on mahdollista päästä sopuun. Näin minulle joku hiljainen ääni kuiskaa.
Kerjääminen ja kaupustelu kielletty
Eräs ajatus sulki myös (hetkeksi!) suuni adoptiosta. Aloin miettiä ettei adoptoitavan lapsen - tai minkään lapsen - pitäisi koskaan joutua kerjäämään rakkautta, kotia ja perhettä. Hänen pitäisi saada ne hänelle luonnostaan kuuluvina ja vanhempien pitäisi kokea olevansa onnekkaita saadessaan juuri tämän lapsen. Jos jankuttaisin adoptiosta koko ajan Vyötiäiselle ja yrittäisin väännellä ja käännellä hänet väkisin hyväksymään sitä, niin enkö silloin juuri kerjäisi häntä rakastamaan lasta, joka on oikeutettu rakkauteen ja motivoituneisiin vanhempiin?
Jään siis odottavalle kannalle. Viimeistään ensi viikon torstaina minulla on enemmän kerrottavaa.
torstai 19. elokuuta 2010
Suvin polku
Suvi Linden on viime aikoina ollut usein mielessäni. Tuntuu niin erikoiselta se, ettei Suvi Linden miehineen hakeutunut "hoitoihin", kun lasta ei kuulunut.
Olen aina ajatellut tätä lapsettomuusasiaa kolmivaiheisena polkuna: 1. yritetään lasta - lasta ei tule, joten 2. mennään tutkimuksiin selvittämään miksi näin on, jonka jälkeen 3. hakeudutaan "hoitoihin". On erikoista ajatella, että jotkut astuvat vain sen ensimmäisen askeleen tuolla polulla. Vapaaehtoisesti he jättävät kakkos- tai kolmosvaiheen sikseen, vaikkei se aina olisi rahasta kiinni.
Mietin onko oma oloni yhtään helpompi kun tiedän noin suunnilleen mistä meillä kiikastaa se biologisen lapsen saaminen? Mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee?
Jos joskus nuorempana oudoksuinkin niitä ihmisiä, jotka valitsevat "Suvin polun", niin en oudoksu enää. Taitavat olla hyvinkin viisasta joukkoa.
Ensi viikolla: Suuri Adoptiokeskustelu!
Uskon nyt saavuttaneeni adoptioasian kanssa sellaisen tasapainon, että en tunne tarpeelliseksi painostaa, nalkuttaa, syyllistää, valittaa tai kerjätä. Vielä muutama viikko sitten olo oli toinen. Olenkin päättänyt ottaa Adoptioasian nyt kerralla puheeksi Vyötiäisen kanssa: meillä on ensi viikolla edessä pitkä automatka, kun menemme äitiäni katsomaan. Puhutaan siis sitten. Yleensä meillä autossa käydyt keskustelut ovat aika onnistuneita ja kaikin puolin hyviä: televisio tai tietokone ei ole viemässä huomiota plus Vyötsi tykkää ajaa.
Sanon suunnilleen näin: uskon meistä voivan tulla hyviä vanhempia. Uskon myös, että lapsi antaa elämään paljon ainutlaatuista sisältöä, tarkoitusta ja jatkuvuutta. Minä olen valmis kansainväliseen adoptioon - jos sinä olet. Jos se tuntuu sinusta mahdolliselta, niin aloitetaanko se adoptioneuvonta. Jos taas olet ihan varma siitä, että tämä ei ole sinun juttusi, niin jätetään se sitten sikseen.
Olen kai vihdoinkin tässä kesän kuluessa tajunnut sen, että en voi kaataa oman pääni ja sydämeni sisältöä Vyötiäisen vastaaviin elimiin. Hänellä on siellä omat sisällöt ja ne ovat ihan yhtä arvokkaat kuin omani. Minä tiedän, että voisin rakastaa adoptiolasta. Vaistoni sanoo senkin, että Vyötiäinen voisi. Mutta vaikka uskon olevani tässä asiassa melkein sataprosenttisen oikeassa, niin silti en voi tehdä päätöstä hänen puolestaan.
Jos oikein tiukaksi menee ja pitää todellakin katsoa mitä viivan alle jää, niin sinne jää onnellinen avioliitto. Jos Vyötsi ei tahdo adoptiota, niin sitten meidän on luovuttava siitä ajatuksesta ja joko jatkettava kirottuja ja hyödyttömiä, rahat vieviä "hoitoja", tai sitten unohdamme lapsiasian ihan kokonaan ja elämme kaksin. Tai oikeastaan neljästään, jos lasketaan Tiuhti ja Viuhti mukaan!
Olen kesän kuluessa myös miettinyt katkeroidunko Vyötiäiseen, jos hän torppaa tämän adoptioasian. Suuri suru se varmasti on, mutta suruihin tämän lapsettomuusasian kanssa on jo tottunut. Niitä vastaan taistelee rutinoituneesti, ihan kuin joku ninja tai karateka.
Kesän aikana olen myös käynyt erilaisissa lapsettomien tukiryhmissä. Sitä en olisi ajatellutkaan tekeväni joskus viisi vuotta sitten! Ne ovat upeita paikkoja vertaistuen saamiseksi, mutta tiedän senkin, että en tahdo jäädä tuleen makaamaan tämän asian kanssa. Lapsettomistakin suuri osa on "hoidoissa" ja monesti lapsettomien keskustelut menevät lääkkeiden, hoitomuotojen ja lääkäreiden vertailuiksi. Itse koen olevani nyt kurkkua myöten täynnä "HOITOJA", eikä minua haittaisi vaikka en enää koskaan kuulisi sitä sanaa.
En ainakaan tahdo olla sellainen ihminen, jonka koko loppuelämää lapsen puuttuminen synkistää. Uskon, että meillä ihmisillä on kuitenkin vain tietty kiintiö märehtimiselle ja tyytymättömyydelle ja kun mennään paljon yli siitä, niin ihminen muuttuu. Satunnaisiksi tarkoitetut tunteet ja toiminnat (suru, katkeruus, märehtiminen, vellominen) muuttuvatkin pääasiallisiksi touhuiksi. Katkeruussolut riehaantuvat, ne toimivat kuin syöpä ja syntyy etäpesäkkeitä - koko olemus vallataan. Toisin sanoen naisesta tulee katkera akka.
Olen aina ajatellut tätä lapsettomuusasiaa kolmivaiheisena polkuna: 1. yritetään lasta - lasta ei tule, joten 2. mennään tutkimuksiin selvittämään miksi näin on, jonka jälkeen 3. hakeudutaan "hoitoihin". On erikoista ajatella, että jotkut astuvat vain sen ensimmäisen askeleen tuolla polulla. Vapaaehtoisesti he jättävät kakkos- tai kolmosvaiheen sikseen, vaikkei se aina olisi rahasta kiinni.
Mietin onko oma oloni yhtään helpompi kun tiedän noin suunnilleen mistä meillä kiikastaa se biologisen lapsen saaminen? Mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee?
Jos joskus nuorempana oudoksuinkin niitä ihmisiä, jotka valitsevat "Suvin polun", niin en oudoksu enää. Taitavat olla hyvinkin viisasta joukkoa.
Ensi viikolla: Suuri Adoptiokeskustelu!
Uskon nyt saavuttaneeni adoptioasian kanssa sellaisen tasapainon, että en tunne tarpeelliseksi painostaa, nalkuttaa, syyllistää, valittaa tai kerjätä. Vielä muutama viikko sitten olo oli toinen. Olenkin päättänyt ottaa Adoptioasian nyt kerralla puheeksi Vyötiäisen kanssa: meillä on ensi viikolla edessä pitkä automatka, kun menemme äitiäni katsomaan. Puhutaan siis sitten. Yleensä meillä autossa käydyt keskustelut ovat aika onnistuneita ja kaikin puolin hyviä: televisio tai tietokone ei ole viemässä huomiota plus Vyötsi tykkää ajaa.
Sanon suunnilleen näin: uskon meistä voivan tulla hyviä vanhempia. Uskon myös, että lapsi antaa elämään paljon ainutlaatuista sisältöä, tarkoitusta ja jatkuvuutta. Minä olen valmis kansainväliseen adoptioon - jos sinä olet. Jos se tuntuu sinusta mahdolliselta, niin aloitetaanko se adoptioneuvonta. Jos taas olet ihan varma siitä, että tämä ei ole sinun juttusi, niin jätetään se sitten sikseen.
Olen kai vihdoinkin tässä kesän kuluessa tajunnut sen, että en voi kaataa oman pääni ja sydämeni sisältöä Vyötiäisen vastaaviin elimiin. Hänellä on siellä omat sisällöt ja ne ovat ihan yhtä arvokkaat kuin omani. Minä tiedän, että voisin rakastaa adoptiolasta. Vaistoni sanoo senkin, että Vyötiäinen voisi. Mutta vaikka uskon olevani tässä asiassa melkein sataprosenttisen oikeassa, niin silti en voi tehdä päätöstä hänen puolestaan.
Jos oikein tiukaksi menee ja pitää todellakin katsoa mitä viivan alle jää, niin sinne jää onnellinen avioliitto. Jos Vyötsi ei tahdo adoptiota, niin sitten meidän on luovuttava siitä ajatuksesta ja joko jatkettava kirottuja ja hyödyttömiä, rahat vieviä "hoitoja", tai sitten unohdamme lapsiasian ihan kokonaan ja elämme kaksin. Tai oikeastaan neljästään, jos lasketaan Tiuhti ja Viuhti mukaan!
Olen kesän kuluessa myös miettinyt katkeroidunko Vyötiäiseen, jos hän torppaa tämän adoptioasian. Suuri suru se varmasti on, mutta suruihin tämän lapsettomuusasian kanssa on jo tottunut. Niitä vastaan taistelee rutinoituneesti, ihan kuin joku ninja tai karateka.
Kesän aikana olen myös käynyt erilaisissa lapsettomien tukiryhmissä. Sitä en olisi ajatellutkaan tekeväni joskus viisi vuotta sitten! Ne ovat upeita paikkoja vertaistuen saamiseksi, mutta tiedän senkin, että en tahdo jäädä tuleen makaamaan tämän asian kanssa. Lapsettomistakin suuri osa on "hoidoissa" ja monesti lapsettomien keskustelut menevät lääkkeiden, hoitomuotojen ja lääkäreiden vertailuiksi. Itse koen olevani nyt kurkkua myöten täynnä "HOITOJA", eikä minua haittaisi vaikka en enää koskaan kuulisi sitä sanaa.
En ainakaan tahdo olla sellainen ihminen, jonka koko loppuelämää lapsen puuttuminen synkistää. Uskon, että meillä ihmisillä on kuitenkin vain tietty kiintiö märehtimiselle ja tyytymättömyydelle ja kun mennään paljon yli siitä, niin ihminen muuttuu. Satunnaisiksi tarkoitetut tunteet ja toiminnat (suru, katkeruus, märehtiminen, vellominen) muuttuvatkin pääasiallisiksi touhuiksi. Katkeruussolut riehaantuvat, ne toimivat kuin syöpä ja syntyy etäpesäkkeitä - koko olemus vallataan. Toisin sanoen naisesta tulee katkera akka.
torstai 12. elokuuta 2010
Kylmiä suihkuja
Luin Marianne Peltomaan adoptioaiheisen romaanin "Ihon alla". Silmiin osuu jotain, se hyppää tekstistä ylös ja eteen: kansainvälisesti adoptoitujen keskuudessa itsemurhat ovat neljä kertaa tavallisempia kuin muun, syntyperäisen väestön. Näin on todettu asian olevan ainakin Ruotsissa.
Peltomaan kirjat ovat romaaneja, mutta esimerkiksi "Ihon alla" kirjan lopussa on luettelo erilaisista kansainvälistä adoptiota käsittelevistä nettisivustoista. En usko tuon "neljä kertaa yleisempää"-jutun olevan fiktiota. Sen täytyy olla totta.
Tuntuu kauhealta pelkkä ajatus jonkun tuomisesta tänne vain olemaan onneton. Ja mahdollisesti yrittämään itsemurhaa. Peltomaan kirjan adoptiolapset ovat pääsääntöisesti melko onnettoman ja häiriintyneen oloisia lapsia ja nuoria. Tahtoisinko itse "raastaa" tänne lapsen, joka ei tahtoisi lähteä kotoaan, näkisi minut vieraana ja olisi kuten Peltomaan luoma Nora-tyttö?
Sitten ajattelen taas kaikkia niitä pariskuntia, jotka adoptoivat lapsen kaukaa ja menevät vielä toisellekin hakumatkalle. Eli eihän se nyt voi olla pelkkää kurjuutta ja surkeutta, eihän? Kansainvälinen adoptio vaatii paljon rahaa, aikaa, viitsimistä. Tuskin kukaan siihen ryhtyisi, jos odotettavissa olisi vain kärsimysnäytelmää? Täytyyhän joidenkin lasten sopeutua, ovathan jotkut heistä edes onnellisia?
Tuntuu inhottavalta edes kirjoittaa tästä, koska tiedän adoptiovanhempien olevan vanhemmuuteen hyvin motivoituneita ja asioita pohtineita ihmisiä. Tuntuu rumalta tuoda esille tämä itsemurha-asia ja kaikki ongelmat. Mutta pakkohan näitäkin on miettiä. Minä mietin, kirjoitan melkein kuin vain itselleni, omia pelkojani ja pohdintojani.
Tavallaan on sääli, ettei blogimaailmassa ole montaa blogia, jotka käsittelisivät hiukan vanhempien adoptiolasten sopeutumista. Useimmat blogit ovat kai edelleenkin odotusblogeja. Lapsen tultua päivitystahti harvenee, tai blogi katoaa kartalta. Sen ymmärtää - ihan samoin biologisen lapsen saaneilla on ehkä muutakin mielessään kuin bloggaaminen - mutta silti se tekee olon epävarmaksi. Millaista arki on lapsen kanssa?
Lämpenee(kö?)
Peltomaan kirjojen jälkeen Kiti Luostarisen ohjaama dokumentti "Palnan tyttäret" oli lämmin ja koskettava. Ihanaa, että kirjastoista löytyy tällaisia helmiä! Teki mieli hymyillä, itkeä ja nauraa. Suomalainen pariskunta adoptoi ensin yhden tytön ja sitten toisen Intiasta. Ainakin tässä dokumentissa perhe näytti olevan kokonaisuus, lapset luontevasti vanhempiensa lapsia.
Peltomaan kirjat eivät rohkaise adoptoimaan (ainakaan minua), Luostarisen dokumentti sen sijaan näyttää sen olevan mahdollista, sen voivan onnistua ihan hyvin. Kuitenkin oma sydän ja pää ovat ne, joita on kuultava.
En ole vieläkään saanut suutani auki Siihen Suureen Adoptiokeskusteluun Vyötiäisen kanssa. Kerroin hänelle Luostarisen dokumentin hauskoista ja surullisista jutuista - hän vaikutti ihan kiinnostuneelta ja juttelimme lyhyesti Intiasta ja Kiinasta, lasten oloista siellä ja adoptiosta. Dokumenttia hän tuskin silti ihan äkkiä alkaa itsekseen katsoa. Sellaiset ohjelmat eivät oikein ole Vyötsin tyylisiä. Olen tähän asti yrittänyt pitää adoptioasiaa esillä sellaisessa pienessä mittakaavassa. Vyötsi on kuitenkin ihmisenä sellainen, että "äkkirysäyksellä" hän ei oikein syty yhtään mistään.
Tunnelma jää voittopuolisesti surulliseksi tänään. Luin Adoptiomatkan neuvonnan päätöksestä ja jään miettimään mitä Vyötsi sanoisi siinä tilanteessa? Sanoisiko hän, kuten Adoptiomatkan mies, että tahtoo tätä eniten elämässä? Vai sanoisiko, että joo kai, kun tuo vaimo sitä niin tahtoo?
Masennus.
Peltomaan kirjat ovat romaaneja, mutta esimerkiksi "Ihon alla" kirjan lopussa on luettelo erilaisista kansainvälistä adoptiota käsittelevistä nettisivustoista. En usko tuon "neljä kertaa yleisempää"-jutun olevan fiktiota. Sen täytyy olla totta.
Tuntuu kauhealta pelkkä ajatus jonkun tuomisesta tänne vain olemaan onneton. Ja mahdollisesti yrittämään itsemurhaa. Peltomaan kirjan adoptiolapset ovat pääsääntöisesti melko onnettoman ja häiriintyneen oloisia lapsia ja nuoria. Tahtoisinko itse "raastaa" tänne lapsen, joka ei tahtoisi lähteä kotoaan, näkisi minut vieraana ja olisi kuten Peltomaan luoma Nora-tyttö?
Sitten ajattelen taas kaikkia niitä pariskuntia, jotka adoptoivat lapsen kaukaa ja menevät vielä toisellekin hakumatkalle. Eli eihän se nyt voi olla pelkkää kurjuutta ja surkeutta, eihän? Kansainvälinen adoptio vaatii paljon rahaa, aikaa, viitsimistä. Tuskin kukaan siihen ryhtyisi, jos odotettavissa olisi vain kärsimysnäytelmää? Täytyyhän joidenkin lasten sopeutua, ovathan jotkut heistä edes onnellisia?
Tuntuu inhottavalta edes kirjoittaa tästä, koska tiedän adoptiovanhempien olevan vanhemmuuteen hyvin motivoituneita ja asioita pohtineita ihmisiä. Tuntuu rumalta tuoda esille tämä itsemurha-asia ja kaikki ongelmat. Mutta pakkohan näitäkin on miettiä. Minä mietin, kirjoitan melkein kuin vain itselleni, omia pelkojani ja pohdintojani.
Tavallaan on sääli, ettei blogimaailmassa ole montaa blogia, jotka käsittelisivät hiukan vanhempien adoptiolasten sopeutumista. Useimmat blogit ovat kai edelleenkin odotusblogeja. Lapsen tultua päivitystahti harvenee, tai blogi katoaa kartalta. Sen ymmärtää - ihan samoin biologisen lapsen saaneilla on ehkä muutakin mielessään kuin bloggaaminen - mutta silti se tekee olon epävarmaksi. Millaista arki on lapsen kanssa?
Lämpenee(kö?)
Peltomaan kirjojen jälkeen Kiti Luostarisen ohjaama dokumentti "Palnan tyttäret" oli lämmin ja koskettava. Ihanaa, että kirjastoista löytyy tällaisia helmiä! Teki mieli hymyillä, itkeä ja nauraa. Suomalainen pariskunta adoptoi ensin yhden tytön ja sitten toisen Intiasta. Ainakin tässä dokumentissa perhe näytti olevan kokonaisuus, lapset luontevasti vanhempiensa lapsia.
Peltomaan kirjat eivät rohkaise adoptoimaan (ainakaan minua), Luostarisen dokumentti sen sijaan näyttää sen olevan mahdollista, sen voivan onnistua ihan hyvin. Kuitenkin oma sydän ja pää ovat ne, joita on kuultava.
En ole vieläkään saanut suutani auki Siihen Suureen Adoptiokeskusteluun Vyötiäisen kanssa. Kerroin hänelle Luostarisen dokumentin hauskoista ja surullisista jutuista - hän vaikutti ihan kiinnostuneelta ja juttelimme lyhyesti Intiasta ja Kiinasta, lasten oloista siellä ja adoptiosta. Dokumenttia hän tuskin silti ihan äkkiä alkaa itsekseen katsoa. Sellaiset ohjelmat eivät oikein ole Vyötsin tyylisiä. Olen tähän asti yrittänyt pitää adoptioasiaa esillä sellaisessa pienessä mittakaavassa. Vyötsi on kuitenkin ihmisenä sellainen, että "äkkirysäyksellä" hän ei oikein syty yhtään mistään.
Tunnelma jää voittopuolisesti surulliseksi tänään. Luin Adoptiomatkan neuvonnan päätöksestä ja jään miettimään mitä Vyötsi sanoisi siinä tilanteessa? Sanoisiko hän, kuten Adoptiomatkan mies, että tahtoo tätä eniten elämässä? Vai sanoisiko, että joo kai, kun tuo vaimo sitä niin tahtoo?
Masennus.
tiistai 10. elokuuta 2010
"Samanlainen aina on sydän lapsien.."
Viime aikoina alitajunta on tehnyt tepposiaan. Huomasin yhtenä päivänä hyräileväni laulua, jonka sanoista muistin vain osan. Kun olin hyräillyt sitä ärsyttävässä määrin heräsin siihen itse ja aloin miettiä mikä ihmeen viisu nyt niin laulattaa.
Ja tulihan se sieltä, muistojen aarrekammiosta, laulu 70-luvulta. "Monenlaista lasta täällä nähdä saa, keltaista ja mustaa, taikka ruskeaa. Olkoon punanahka taikka valkoinen, samanlainen aina on sydän lapsien." Näin koulussa laulettiin minun lapsuudessani. Vyötiäinenkin muisti laulun. Meidän ikäeromme on 2 ½ vuotta, joten olemme monessa asiassa eläneet samaa lapsuuden mielenmaisemaa.
Ajattelen itse hyvin paljon tuon laulun sanojen tapaan. Syntymämaa meillä voi olla Suomi, Kiina tai Egypti, mutta me kaikki haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Me kaikki toivomme saavamme ystäviä ja suremme, jos meistä ei pidetä. Me kaikki loukkaannumme, olemme surullisia ja kaipaamme hyväksyntää.
Olen itse sen verran maailmaa nähnyt, että en osaa pitää rotua tai kansallisuutta niin ratkaisevana asiana. Kaikki tosin eivät ajattele näin, mistä päästäänkin seuraavaan ovenavaukseen, jonka takana on..
Miehet ja biologia
Olen alkanut miettiä Vyötiäisen sossupelkoa. Onko se oikeasti sossuun kohdistuvaa kammoa, perisuomalaista miehen haluttomuutta puhua tunteista, parisuhteista ja arvoista vieraalle? Vai onko se sittenkin adoptioon kohdistuvaa ynseyttä?
Tähän asti Vyötsi on suhtautunut adoptioon aika varovasti. Minä olen välttänyt aiheesta vaahtoamista, koska en tahdo painostaa. Pelkään, että olemme matkalla kohti avioliittomme kriisipistettä. Olen nimittäin huomannut, että adoptio ei ole ainoa asia, jonka kohdalla olen valinnut tuon menettelytavan. Mietin olisiko meillä edes Tiuhtia ja Viuhtia, jos itse en olisi ollut aktiivinen ja tehnyt lopullista päätöstä?
Vyötsi rakastaa koiriamme ja touhuaa niiden kanssa mielellään. Kännykkänsä taustakuvana hänellä on kuva Tiuhtista ja Viuhtista kerällä kopassaan. Kuitenkin kaikki sähköpostikirjeenvaihto- ja muu ostamishässäkkä lankesi minun tehtäväkseni. Vyötsi on oikeastaan ihmisenä sellainen, ettei hän ole kovin - aktiivinen? Tai sanoisinko, ettei hän ole kovin intohimoinen kovinkaan monen asian suhteen. Hän pikemminkin ajelehtii tilanteesta toiseen. Harvat asiat ilostuttavat häntä syvästi - näkyvän syvästi - tai toisaalta tekevät hänet hyvin surulliseksi.
Miehelle kai lapsen biologinen "omuus" on tärkeämpää kuin monelle naiselle? Sinänsä hassu juttu, tulee mieleen sukutarina kummisedästäni, jolla oli kaksikymmenvuotinen sivusuhde myös tahollaan naimisissa olevaan naiseen. Jossain vaiheessa kummisetäni - perheellinen mies hänkin - ja tämä nainen päättivät "tehdä rakkauslapsen" ja poika syntyi. Poika, joka kantaa toisen miehen nimeä ja joka luulee isänsä lailla olevansa - no, vanhempiensa poika. Mutta biologisesti hän on vain äitinsä poika ja kummisetäni poika. Jos siis puhumme vain biologiasta. Silti isälleen hän oli poika, suosikkilapsi, ja poika varttui ainakin aikuisikään asti kuvitellen olevansa.. isänsä poika?
Ja hän oli. Se tästä tekee kaikkein merkillisintä. Mikä kummisetäni osuus hänessä on? Pisara siemennestettä. Isyys on jotain niin paljon enemmän.
Tietysti kummisetäni ja hänen ystävättärensä tekivät väärin ja epäreilusti lapsiaan ja puolisojaan kohtaan, mutta se ei ole pointti tällä kertaa. Vaan miehet ja heidän "biologiset" lapsensa. Jotka voivat olla heidän, tai voivat olla olematta.
Itse olen alkanut ajatella hyvin eri tavalla tästä biologiasta. En ole varma onko Vyötiäinen seurannut minua näissä ajatuksissa vai ei. Itse ajattelen, että biologinen lapsikin olisi vain puoliksi "oma". Toisen puolen geenistöstä vastaavat puoliso ja hänen vanhempansa ja heidän vanhempansa. Koko loputon ketju tuntemattomia ihmisiä tuntemattomine taipumuksineen. Enpä tiedä onko meidän kummankaan geenistössä mitään niin erikoista, jonka jatkumattomuus olisi suuri tragedia.
Tarkoitan kai nyt tässä sanoa, että koko käsite "oma lapsi" on jotain hyvin hämmentävää. Edes biologisesti "oma" ei ole oma. Ei hän ole sinun. Eikä puolisosi. Minusta omuus syntyy vasta rakastamisesta, sitä ei voi saada aikaan synnyttämällä tai siittämällä. Vai miten muuten voisi selittää kaikki ne tapaukset, joissa äiti tai isä tappaa biologiset lapsensa, tai hylkää heidät? Jos ihminen on oma, niin ei silloin tuollaista tehdä. Mieluummin kuollaan, kuin tehdään.
Minä en tiedä kuinka tästä etenisin. Tiedän sen, että tahtoisin oman lapsen, ihan oman - vaikkakaan ei välttämättä biologisen. Tahtoisin olla vanhempi, koska minusta se on tärkeä osa ihmisenä olemista. Meidän isojen ihmisten homma on pitää huolta pienemmistä ja rakastaa heitä. Minussa elää tämä tarve ja tahto rakastaa, enkä tiedä kuinka kauan enää jaksan kiertää tätä aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Onko väärin haluta puhua tästä Vyötsin kanssa? Jotenkin meidän täytyy selvittää omat tarpeemme ja yrittää saada niitä sopimaan yhteen. Tahdon olla epäitsekäs ja tahdon olla reilu, mutta minullakin on omia tarpeita. En tahtoisi vaieta niistä, koska ne ovat nyt niin suuri ja tärkeä osa minua ja tahdon Vyötiäisen tuntevan minut, vaimonsa.
Ja tulihan se sieltä, muistojen aarrekammiosta, laulu 70-luvulta. "Monenlaista lasta täällä nähdä saa, keltaista ja mustaa, taikka ruskeaa. Olkoon punanahka taikka valkoinen, samanlainen aina on sydän lapsien." Näin koulussa laulettiin minun lapsuudessani. Vyötiäinenkin muisti laulun. Meidän ikäeromme on 2 ½ vuotta, joten olemme monessa asiassa eläneet samaa lapsuuden mielenmaisemaa.
Ajattelen itse hyvin paljon tuon laulun sanojen tapaan. Syntymämaa meillä voi olla Suomi, Kiina tai Egypti, mutta me kaikki haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Me kaikki toivomme saavamme ystäviä ja suremme, jos meistä ei pidetä. Me kaikki loukkaannumme, olemme surullisia ja kaipaamme hyväksyntää.
Olen itse sen verran maailmaa nähnyt, että en osaa pitää rotua tai kansallisuutta niin ratkaisevana asiana. Kaikki tosin eivät ajattele näin, mistä päästäänkin seuraavaan ovenavaukseen, jonka takana on..
Miehet ja biologia
Olen alkanut miettiä Vyötiäisen sossupelkoa. Onko se oikeasti sossuun kohdistuvaa kammoa, perisuomalaista miehen haluttomuutta puhua tunteista, parisuhteista ja arvoista vieraalle? Vai onko se sittenkin adoptioon kohdistuvaa ynseyttä?
Tähän asti Vyötsi on suhtautunut adoptioon aika varovasti. Minä olen välttänyt aiheesta vaahtoamista, koska en tahdo painostaa. Pelkään, että olemme matkalla kohti avioliittomme kriisipistettä. Olen nimittäin huomannut, että adoptio ei ole ainoa asia, jonka kohdalla olen valinnut tuon menettelytavan. Mietin olisiko meillä edes Tiuhtia ja Viuhtia, jos itse en olisi ollut aktiivinen ja tehnyt lopullista päätöstä?
Vyötsi rakastaa koiriamme ja touhuaa niiden kanssa mielellään. Kännykkänsä taustakuvana hänellä on kuva Tiuhtista ja Viuhtista kerällä kopassaan. Kuitenkin kaikki sähköpostikirjeenvaihto- ja muu ostamishässäkkä lankesi minun tehtäväkseni. Vyötsi on oikeastaan ihmisenä sellainen, ettei hän ole kovin - aktiivinen? Tai sanoisinko, ettei hän ole kovin intohimoinen kovinkaan monen asian suhteen. Hän pikemminkin ajelehtii tilanteesta toiseen. Harvat asiat ilostuttavat häntä syvästi - näkyvän syvästi - tai toisaalta tekevät hänet hyvin surulliseksi.
Miehelle kai lapsen biologinen "omuus" on tärkeämpää kuin monelle naiselle? Sinänsä hassu juttu, tulee mieleen sukutarina kummisedästäni, jolla oli kaksikymmenvuotinen sivusuhde myös tahollaan naimisissa olevaan naiseen. Jossain vaiheessa kummisetäni - perheellinen mies hänkin - ja tämä nainen päättivät "tehdä rakkauslapsen" ja poika syntyi. Poika, joka kantaa toisen miehen nimeä ja joka luulee isänsä lailla olevansa - no, vanhempiensa poika. Mutta biologisesti hän on vain äitinsä poika ja kummisetäni poika. Jos siis puhumme vain biologiasta. Silti isälleen hän oli poika, suosikkilapsi, ja poika varttui ainakin aikuisikään asti kuvitellen olevansa.. isänsä poika?
Ja hän oli. Se tästä tekee kaikkein merkillisintä. Mikä kummisetäni osuus hänessä on? Pisara siemennestettä. Isyys on jotain niin paljon enemmän.
Tietysti kummisetäni ja hänen ystävättärensä tekivät väärin ja epäreilusti lapsiaan ja puolisojaan kohtaan, mutta se ei ole pointti tällä kertaa. Vaan miehet ja heidän "biologiset" lapsensa. Jotka voivat olla heidän, tai voivat olla olematta.
Itse olen alkanut ajatella hyvin eri tavalla tästä biologiasta. En ole varma onko Vyötiäinen seurannut minua näissä ajatuksissa vai ei. Itse ajattelen, että biologinen lapsikin olisi vain puoliksi "oma". Toisen puolen geenistöstä vastaavat puoliso ja hänen vanhempansa ja heidän vanhempansa. Koko loputon ketju tuntemattomia ihmisiä tuntemattomine taipumuksineen. Enpä tiedä onko meidän kummankaan geenistössä mitään niin erikoista, jonka jatkumattomuus olisi suuri tragedia.
Tarkoitan kai nyt tässä sanoa, että koko käsite "oma lapsi" on jotain hyvin hämmentävää. Edes biologisesti "oma" ei ole oma. Ei hän ole sinun. Eikä puolisosi. Minusta omuus syntyy vasta rakastamisesta, sitä ei voi saada aikaan synnyttämällä tai siittämällä. Vai miten muuten voisi selittää kaikki ne tapaukset, joissa äiti tai isä tappaa biologiset lapsensa, tai hylkää heidät? Jos ihminen on oma, niin ei silloin tuollaista tehdä. Mieluummin kuollaan, kuin tehdään.
Minä en tiedä kuinka tästä etenisin. Tiedän sen, että tahtoisin oman lapsen, ihan oman - vaikkakaan ei välttämättä biologisen. Tahtoisin olla vanhempi, koska minusta se on tärkeä osa ihmisenä olemista. Meidän isojen ihmisten homma on pitää huolta pienemmistä ja rakastaa heitä. Minussa elää tämä tarve ja tahto rakastaa, enkä tiedä kuinka kauan enää jaksan kiertää tätä aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Onko väärin haluta puhua tästä Vyötsin kanssa? Jotenkin meidän täytyy selvittää omat tarpeemme ja yrittää saada niitä sopimaan yhteen. Tahdon olla epäitsekäs ja tahdon olla reilu, mutta minullakin on omia tarpeita. En tahtoisi vaieta niistä, koska ne ovat nyt niin suuri ja tärkeä osa minua ja tahdon Vyötiäisen tuntevan minut, vaimonsa.
sunnuntai 8. elokuuta 2010
Kiinalaiset kirjainmerkit
Katson taas YouTuben adoptiovideoita. Yhdessä on kuvien välissä kiinalaisia kirjainmerkkejä. Niissä on onneksi englanninkielinen käännös mukana. On "perhe" ja on "tytär". Innostun keskellä yötä, otan esiin paperia ja lyijykynän ja alan jäljentää "tytärtä". On vaikea sanoa voisiko merkit tehdä yksinkertaisemmin - videon kuvassa ne ovat kuin jonkun kalligrafin jäljiltä - joten päädyn äheltämään merkkejä kieli keskellä suuta ja sormet tiukkoina kynän ympärillä.
Onnistui! Mutta hei - toisesta merkistä tuli ensimmäistä paljon suurempi! En anna sen haitata, vaan katselen lopputulosta melko tyytyväisenä. Taustalla YouTube paahtaa kiinalaista kehtolaulua Bao Bei (vauva).
Seuraavana päivänä vahvistan tekeleeni ääriviivat mustalla tussilla ja väritän merkit mustiksi. Näytän tulosta Vyötiäiselle: hän on kriittinen (se merkkien koko!), eikä ensin edes ymmärrä mitä näkee. No, pienin askelin..
Tiedän vain yhden asian. Jos tämä hanke nyt epäonnistuu vaikkapa Vyötsin hysteriaa lähentelevän sossupelon vuoksi, niin olen hyvin pettynyt. Saan surra surun, jota en voi verrata lapsettomuushoitojen pieleenmenon tuottamaan raivosurumyrskyyn, mutta surun silti.
Kuitenkaan Vyötsi ei ole ainoa, joka pelkää irrationaalisella tavalla sossua. Myös minä pelkään, minä järkevä. Ajattelen vain kuinka rankalta kuulostaisi saada tietää, että emme ole soveliaita. Että meissä on jotain vikaa. Biologiselle lapselle olisimme sopivat vanhemmat, mutta adoptiolapselle emme?
Seilaan ajatuksissani: Kiina-Filippiinit-Kiina? Se aukaisee oven nimeltä
Eettiset epäröinnit
Kummassa maassa lastenkotien olot ovat paremmat? Minuun on tehnyt vaikutuksen näkemieni Kiina-videoiden lastenkodit ja lasten luovutustapa. Onko Filippiineillä samanlaista, vai eikö?
Toisaalta: tukeeko Kiinasta adoptoiva ihminen sikäläistä hallintoa, joka sortaa kansalaisiaan ja kohtelee ihmisiä epäinhimillisesti? Minusta vastaus on ei, mutta ei:ni ei tule niin vahvasti ja varmasti, etteikö asiaa pitäisi pohtia.
En tahtoisi valinnalla tukea muuta kuin sellaista toimintaa, joka keskittyy lasten parhaaksi. Säälin sydämestäni kurjissa, likaisissa lastenkodeissa kärsiviä lapsia, mutta onko sellaisesta adoptoiminen samalla hyväksyvä nyökkäys sen toimintatavoille?
Voi kunpa tietäisin.
Olen myös törmännyt kansainvälistä adoptiota jyrkästi vastustaviin ihmisiin. Osalla heistä on mielestäni hyviä pointteja pohdittavaksi, mutta osa on suoraisia törkimyksiä. Jälkimmäisistä en ole varma rajoittuuko heidän inhonsa kv-adoptioon, vai käyvätkö he muuallakin internetissä "vihaamassa" mitä milloinkin. Ja loukkaamassa.
Vastustajien huoli kulttuurisiteiden katkeamisesta ei saa minua epäröimään. Mietin asiaa omalta kannaltani: olisinko riistetty lapsiparka, jos molemmat vanhempani olisivat kuolleet ja minut olisi adoptoitu vaikkapa intialaiseen perheeseen? Perheeseen, joka rakastaisi minua ja olisi odottanut minua? Enpä usko, että siinä kokonaisuudessa olisin surrut mahdottoman paljon sisun, saunan ja suven menetystä. Perhe on kuitenkin tärkein, ja rakkaus.
Adoptiota koskevien eettisten mietintöjen lisäksi mietin läpikäytyjä lapsettomuushoitojani ja niiden etiikkaa. Luen aihetta käsitteleviä blogeja. Mielen valtaa suuttumus. Millainen lääkäri tekee naiselle x määrän alkionsiirtoja? Ja kertooko tällainen lääkäri potilaalleen, että enää ei kannattaisi jatkaa, onnistumisen mahdollisuudet ovat minimaaliset? Voin vain toivoa, että kertoo. Minusta (tietysti!) pariskunta saa käydä hoidoissa niin pitkään kuin he tahtovat ja rahat riittävät, mutta ammattilaisilla olisi velvollisuus myös kertoa suoraan, jos eivät usko hedelmöittymisen onnistumiseen.
Hedelmöityshoidot ja plastiikkakirurgia ovat alueita, joissa lääkärin etiikka voi venyä ja paukkua. Kuinka pitkälle maksavaa asiakasta voi - saa - viedä?
En koe, että itseäni olisi vedätetty hedelmöityshoidoissa mitenkään, mutta ajattelisin ehkä toisin 15 turhan siirron jälkeen!
Onnistui! Mutta hei - toisesta merkistä tuli ensimmäistä paljon suurempi! En anna sen haitata, vaan katselen lopputulosta melko tyytyväisenä. Taustalla YouTube paahtaa kiinalaista kehtolaulua Bao Bei (vauva).
Seuraavana päivänä vahvistan tekeleeni ääriviivat mustalla tussilla ja väritän merkit mustiksi. Näytän tulosta Vyötiäiselle: hän on kriittinen (se merkkien koko!), eikä ensin edes ymmärrä mitä näkee. No, pienin askelin..
Tiedän vain yhden asian. Jos tämä hanke nyt epäonnistuu vaikkapa Vyötsin hysteriaa lähentelevän sossupelon vuoksi, niin olen hyvin pettynyt. Saan surra surun, jota en voi verrata lapsettomuushoitojen pieleenmenon tuottamaan raivosurumyrskyyn, mutta surun silti.
Kuitenkaan Vyötsi ei ole ainoa, joka pelkää irrationaalisella tavalla sossua. Myös minä pelkään, minä järkevä. Ajattelen vain kuinka rankalta kuulostaisi saada tietää, että emme ole soveliaita. Että meissä on jotain vikaa. Biologiselle lapselle olisimme sopivat vanhemmat, mutta adoptiolapselle emme?
Seilaan ajatuksissani: Kiina-Filippiinit-Kiina? Se aukaisee oven nimeltä
Eettiset epäröinnit
Kummassa maassa lastenkotien olot ovat paremmat? Minuun on tehnyt vaikutuksen näkemieni Kiina-videoiden lastenkodit ja lasten luovutustapa. Onko Filippiineillä samanlaista, vai eikö?
Toisaalta: tukeeko Kiinasta adoptoiva ihminen sikäläistä hallintoa, joka sortaa kansalaisiaan ja kohtelee ihmisiä epäinhimillisesti? Minusta vastaus on ei, mutta ei:ni ei tule niin vahvasti ja varmasti, etteikö asiaa pitäisi pohtia.
En tahtoisi valinnalla tukea muuta kuin sellaista toimintaa, joka keskittyy lasten parhaaksi. Säälin sydämestäni kurjissa, likaisissa lastenkodeissa kärsiviä lapsia, mutta onko sellaisesta adoptoiminen samalla hyväksyvä nyökkäys sen toimintatavoille?
Voi kunpa tietäisin.
Olen myös törmännyt kansainvälistä adoptiota jyrkästi vastustaviin ihmisiin. Osalla heistä on mielestäni hyviä pointteja pohdittavaksi, mutta osa on suoraisia törkimyksiä. Jälkimmäisistä en ole varma rajoittuuko heidän inhonsa kv-adoptioon, vai käyvätkö he muuallakin internetissä "vihaamassa" mitä milloinkin. Ja loukkaamassa.
Vastustajien huoli kulttuurisiteiden katkeamisesta ei saa minua epäröimään. Mietin asiaa omalta kannaltani: olisinko riistetty lapsiparka, jos molemmat vanhempani olisivat kuolleet ja minut olisi adoptoitu vaikkapa intialaiseen perheeseen? Perheeseen, joka rakastaisi minua ja olisi odottanut minua? Enpä usko, että siinä kokonaisuudessa olisin surrut mahdottoman paljon sisun, saunan ja suven menetystä. Perhe on kuitenkin tärkein, ja rakkaus.
Adoptiota koskevien eettisten mietintöjen lisäksi mietin läpikäytyjä lapsettomuushoitojani ja niiden etiikkaa. Luen aihetta käsitteleviä blogeja. Mielen valtaa suuttumus. Millainen lääkäri tekee naiselle x määrän alkionsiirtoja? Ja kertooko tällainen lääkäri potilaalleen, että enää ei kannattaisi jatkaa, onnistumisen mahdollisuudet ovat minimaaliset? Voin vain toivoa, että kertoo. Minusta (tietysti!) pariskunta saa käydä hoidoissa niin pitkään kuin he tahtovat ja rahat riittävät, mutta ammattilaisilla olisi velvollisuus myös kertoa suoraan, jos eivät usko hedelmöittymisen onnistumiseen.
Hedelmöityshoidot ja plastiikkakirurgia ovat alueita, joissa lääkärin etiikka voi venyä ja paukkua. Kuinka pitkälle maksavaa asiakasta voi - saa - viedä?
En koe, että itseäni olisi vedätetty hedelmöityshoidoissa mitenkään, mutta ajattelisin ehkä toisin 15 turhan siirron jälkeen!
torstai 5. elokuuta 2010
Ulkopuolinen
Sanoin kerran Simpukka-tapaamisessa, että minun tuttavapiirissäni ei ihan yksinkertaisesti ole lapsettomia ihmisiä. Me olemme ainoa sellainen pari, jolla ei lapsia ole. Muilla on, ja useimmiten nämä ihmiset ovat hoitaneet lisääntymishommat noin 25-vuotiaina, joten he ovat nyt teinien vanhempia.
Olen aina yrittänyt asennoitua niin, että ei minua haittaa ollenkaan, vaikka en voi keskustella kokemuksen syvällä rintaäänellä vauvanvaunuista, rattaista, eri vaippamerkeistä ja aktivointileluista. Mutta syvällä sisimmässäni olen kärsinyt. Olen kärsinyt, koska meillä ei ole lasta ja nuo keskustelut tuovat sen mieleen. Ja olen kärsinyt ulkopuolisena olemisen tuskasta. Olen kuunnellut, esittänyt kiinnostuneita kysymyksiä, olen toisin sanoen yrittänyt "toimia reilusti" ja osoittaa, että ei minua haittaa.. Mutta minua haittaa.
Olen varma siitä, että suurin osa vanhemmista ei yritä tahallaan sosiaalisissa tilanteissa sulkea lapsettomia ulos, mutta niin tapahtuu, silti. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että niin tapahtui. Yksi hyvä puoli näissä 25-vuotiaana lapsensa saaneissa on se, että he ovat tosiaankin teinien vanhempia ja eivät enää välitä puhua niin paljon lapsistaan kuin näiden pieninä ollessa. On mukavaa kun pikkulapsi oppii kävelemään ja puhumaan - teinien aikaansannokset ovat sen sijaan usein nolostuttavia tai vanhempia stressaavia. Kaikki haluavat kertoa, kuinka Kerttu oppi istumaan noin kolme kuukautta ennen normaalia aikaa, mutta kukaan ei tahdo kertoa saman Kertun kokeneen ensikännit kolme vuotta normaalia nuorempana.
Kolumbia, Kolumbia
Marianne Peltomaan "Matka" on nyt lukemieni adoptio-aiheisten kirjojen luettelossa. Peltomaan kirja on romaani, mutta siinä on juuri sitä kokemuksen rintaääntä, koska kirjailija itse on kahden Kolumbiasta adoptoidun tytön äiti.
Luin kirjan ahmimalla. Minusta suuri rikkaus siinä oli lapsen maailman kuvaaminen, se outous - joku vieras rouva tulee kaukaa, kaukaa ja sanoo olevansa äitisi. Ja vie sinut kauas pois. Viisivuotias ei ole enää vauva, viisivuotias on lapsi: sopeutuminen ei ole helppoa, ei viisivuotiaalle eikä nelikymppiselle. Mutta rakkaus kantaa, se on ihme joka tapahtuu.
Peltomaa on kirjoittanut muitakin kirjoja samasta aihepiiristä ja nyt aion lukea ne kaikki. Vaatii uskomatonta rohkeutta adoptoida yksin. Samalla se haastaa pohtimaan perheen olemusta. Mikä perhe on, onko yksi perhe parempi kuin toinen?
Minä olen aina ollut siinä mielessä kai vähän naiivi, että minusta rakkaus riittää. Jos ihminen adoptoi yksin, mutta on valmis rakastamaan lasta ja olemaan vanhempi, niin miksi ei? Ei monilla biolapsillakaan ole sitä "oikeanlaista" perhettä: nainen lasten kanssa, nainen yksinhuoltajana, ei ole mikään harvinaisuus.
Olen aina yrittänyt asennoitua niin, että ei minua haittaa ollenkaan, vaikka en voi keskustella kokemuksen syvällä rintaäänellä vauvanvaunuista, rattaista, eri vaippamerkeistä ja aktivointileluista. Mutta syvällä sisimmässäni olen kärsinyt. Olen kärsinyt, koska meillä ei ole lasta ja nuo keskustelut tuovat sen mieleen. Ja olen kärsinyt ulkopuolisena olemisen tuskasta. Olen kuunnellut, esittänyt kiinnostuneita kysymyksiä, olen toisin sanoen yrittänyt "toimia reilusti" ja osoittaa, että ei minua haittaa.. Mutta minua haittaa.
Olen varma siitä, että suurin osa vanhemmista ei yritä tahallaan sosiaalisissa tilanteissa sulkea lapsettomia ulos, mutta niin tapahtuu, silti. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että niin tapahtui. Yksi hyvä puoli näissä 25-vuotiaana lapsensa saaneissa on se, että he ovat tosiaankin teinien vanhempia ja eivät enää välitä puhua niin paljon lapsistaan kuin näiden pieninä ollessa. On mukavaa kun pikkulapsi oppii kävelemään ja puhumaan - teinien aikaansannokset ovat sen sijaan usein nolostuttavia tai vanhempia stressaavia. Kaikki haluavat kertoa, kuinka Kerttu oppi istumaan noin kolme kuukautta ennen normaalia aikaa, mutta kukaan ei tahdo kertoa saman Kertun kokeneen ensikännit kolme vuotta normaalia nuorempana.
Kolumbia, Kolumbia
Marianne Peltomaan "Matka" on nyt lukemieni adoptio-aiheisten kirjojen luettelossa. Peltomaan kirja on romaani, mutta siinä on juuri sitä kokemuksen rintaääntä, koska kirjailija itse on kahden Kolumbiasta adoptoidun tytön äiti.
Luin kirjan ahmimalla. Minusta suuri rikkaus siinä oli lapsen maailman kuvaaminen, se outous - joku vieras rouva tulee kaukaa, kaukaa ja sanoo olevansa äitisi. Ja vie sinut kauas pois. Viisivuotias ei ole enää vauva, viisivuotias on lapsi: sopeutuminen ei ole helppoa, ei viisivuotiaalle eikä nelikymppiselle. Mutta rakkaus kantaa, se on ihme joka tapahtuu.
Peltomaa on kirjoittanut muitakin kirjoja samasta aihepiiristä ja nyt aion lukea ne kaikki. Vaatii uskomatonta rohkeutta adoptoida yksin. Samalla se haastaa pohtimaan perheen olemusta. Mikä perhe on, onko yksi perhe parempi kuin toinen?
Minä olen aina ollut siinä mielessä kai vähän naiivi, että minusta rakkaus riittää. Jos ihminen adoptoi yksin, mutta on valmis rakastamaan lasta ja olemaan vanhempi, niin miksi ei? Ei monilla biolapsillakaan ole sitä "oikeanlaista" perhettä: nainen lasten kanssa, nainen yksinhuoltajana, ei ole mikään harvinaisuus.
tiistai 3. elokuuta 2010
"Ja pian voisikin olla lasten aika."
Lapsettomuus on herkistänyt erilaisille sanavalinnoille. Yksi kulmakarvat kohottava on tämä "pian voisi olla lasten aika". Aina kun kuulen jonkun huolettomana selittävän, että "perheen perustamme ensi vuonna, heti valmistumisen jälkeen", niin sisimmässä joku nimetön olento sekä kirkuu naurusta, että itkee pari kyyneltä. Ai perustatte vai? No, toivottavasti ei tule mutkia matkaan, toivottavasti ette päädy lapsettomuushoitoihin ja vietä kymmentä vuotta odottaen sitä lasta, jonka sanoitte niin iloisen itsevarmasti tulevan vuonna 2010.
Onnea matkaan teille vain, perheen perustajat. Ja toivottavasti saatte sen, mitä toivotte. Minä vain en jaksa tajuta sitä, että jollekin lapsen tulo on itsestään selvä asia, että joku uskaltaa ajatella niin. Eikö se ole melkein kohtalon kiusaamista?
Itse en oikeastaan koskaan ajatellut noin vain saavani lasta. Minulla oli itse asiassa sellainen olo, että saattaisin jäädä lapsettomaksi. Oletin olevani viallinen, koska minulla oli jo 14-vuotiaana kovia kuukautiskipuja. Mietin, että endometrioosi. Mietin, että kohtukasvain. Mietin. Lapsettomaksi taisimme jäädäkin, ainakin biolapsettomiksi, tosin suurin ongelma meille tosiaan olikin miehen sperman laatu. Mutta silti.
Kai tuon ihmisten asenteen sinänsä ymmärtää - useimmat ihmisethän tulevat kai helposti raskaaksi - mutta se on kaukana omasta kokemusmaailmasta.
Kuinka haavoittuvaisia ovatkaan unelmamme. Ensin tahdomme lapsen - emme saa lasta - tai saamme lapsen, joka on vaikeasti vammainen. Tai koemme keskenmenon, joskus monta, tai synnytämme kuolleen lapsen. Ja kaikki tämä tapahtuu ihmisille, jotka iloisen optimistisesti suunnittelevat elämäänsä ja perheytymistään.
Tyhjät
Afrikan tähdessä on niitä käänneltäviä pahvirinkuloita, joiden kääntöpuolelta onnekas löytää jalokiven. On rubiinia ja auringonkeltaista topaasia, on smaragdeja. Ja on yksi ylitse muiden, se Afrikan tähti. Joidenkin rinkuloiden takana ei ole mitään, pelkkää valkoista vain. Ne saadessaan sitä aina pettyi, tuhahti ja heitti rinkulan kiukkuisesti syrjään. Tyhjän saaminen oli tietysti aina rosvoa parempi - rosvo vei kaikki rahat pelaajalta - mutta tyhjä oli ei-mitään.
Joskus ajattelen, joskus huonoina hetkinäni ajattelen meitä ihmisiä noina pahvirinkuloina. Joku meistä on aina "tyhjä", jotkut meistä ovat niitä arpoja, jotka eivät voita. Tyhjä on kyvyttömyys saada lasta, viallisuus sukusoluissa. Tyhjästä tulee vain paha mieli. Jos hedelmätön ihminen on ei-voittava arpa elämän arpajaisissa ja "tyhjä", niin ehkä se rosvo voisi olla hedelmöityshoito! Inhottava yllätys kääntäessä ja vie kaikki rahat. Hahaa.
Onnea matkaan teille vain, perheen perustajat. Ja toivottavasti saatte sen, mitä toivotte. Minä vain en jaksa tajuta sitä, että jollekin lapsen tulo on itsestään selvä asia, että joku uskaltaa ajatella niin. Eikö se ole melkein kohtalon kiusaamista?
Itse en oikeastaan koskaan ajatellut noin vain saavani lasta. Minulla oli itse asiassa sellainen olo, että saattaisin jäädä lapsettomaksi. Oletin olevani viallinen, koska minulla oli jo 14-vuotiaana kovia kuukautiskipuja. Mietin, että endometrioosi. Mietin, että kohtukasvain. Mietin. Lapsettomaksi taisimme jäädäkin, ainakin biolapsettomiksi, tosin suurin ongelma meille tosiaan olikin miehen sperman laatu. Mutta silti.
Kai tuon ihmisten asenteen sinänsä ymmärtää - useimmat ihmisethän tulevat kai helposti raskaaksi - mutta se on kaukana omasta kokemusmaailmasta.
Kuinka haavoittuvaisia ovatkaan unelmamme. Ensin tahdomme lapsen - emme saa lasta - tai saamme lapsen, joka on vaikeasti vammainen. Tai koemme keskenmenon, joskus monta, tai synnytämme kuolleen lapsen. Ja kaikki tämä tapahtuu ihmisille, jotka iloisen optimistisesti suunnittelevat elämäänsä ja perheytymistään.
Tyhjät
Afrikan tähdessä on niitä käänneltäviä pahvirinkuloita, joiden kääntöpuolelta onnekas löytää jalokiven. On rubiinia ja auringonkeltaista topaasia, on smaragdeja. Ja on yksi ylitse muiden, se Afrikan tähti. Joidenkin rinkuloiden takana ei ole mitään, pelkkää valkoista vain. Ne saadessaan sitä aina pettyi, tuhahti ja heitti rinkulan kiukkuisesti syrjään. Tyhjän saaminen oli tietysti aina rosvoa parempi - rosvo vei kaikki rahat pelaajalta - mutta tyhjä oli ei-mitään.
Joskus ajattelen, joskus huonoina hetkinäni ajattelen meitä ihmisiä noina pahvirinkuloina. Joku meistä on aina "tyhjä", jotkut meistä ovat niitä arpoja, jotka eivät voita. Tyhjä on kyvyttömyys saada lasta, viallisuus sukusoluissa. Tyhjästä tulee vain paha mieli. Jos hedelmätön ihminen on ei-voittava arpa elämän arpajaisissa ja "tyhjä", niin ehkä se rosvo voisi olla hedelmöityshoito! Inhottava yllätys kääntäessä ja vie kaikki rahat. Hahaa.
maanantai 2. elokuuta 2010
Koiran kohtu, oma kohtu
Yksi kummallinen lapsettomuudesta johtuva piirre on outo suhtautuminen koirien hedelmällisyyteen. Meillähän on niitä kaksi, Tiuhti ja Viuhti. Tiuhti on chihuahua ja Viuhti sekarotuinen pikkukoira. Erityisesti Viuhtin juoksuajat ovat melkoista rumbaa: juoksu kestää normaalia pitempään, vuoto on runsasta ja ainakin kerran koiraparalla on ollut juoksun päätteeksi valeraskaus.
Eläinlääkäriaseman ihmisten kanssa puhuimme koirien kohdunpoistoleikkauksista. Eläinlääkärit olivat sitä mieltä, että leikkaus on ehdottomasti harkitsemisen arvoinen, jos koiralla ei aio teettää pentuja. Kohtutulehdukset ovat aika yleinen tyttökoirien kuoleman syy mitä vanhemmaksi tullaan. Ja juoksut ovat koirille rasitus - sekä tietysti myös omistajille. Viuhti on lisäksi hormonitoiminnaltaan ylivilkas, tuumasi eläinten valkotakki.
Jostakin syystä minun on ollut vaikea kuitenkin varata aikaa, tehdä sitä lopullista päätöstä koirien kohdunpoistosta. En usko, että olisin ajatellut asiaa näin ilman lapsettomuuskokemustani ja tätä hedelmöityshoitohistoriaa. Tiedän, ettemme aio "teettää" pentuja kummallakaan koiralla, mutta silti päätös kohtujen poistosta tuntuu vaikealta ja jopa väärältä. Kiukuttaa, kun tämän ajattelutavan irrationaalisuuden tajuaa, mutta sitä ei vain voi sulkea pois päältä.
Pelkäänkö koirien kohdunpoiston olevan julmuutta, samaistanko itseni ja oman lapsettomuuteni koiriin ja niiden elämään ilman pentuja? Pelkäänkö "jumalallista rangaistusta", lopullista lapsettomaksi jäämistä, jos koirille tehdään tämä leikkaus?
Viha
Huomasin eilen olevani vihainen lapsettomuushoidoille. Jo useampaan kertaan olen sadatellut miehelle, kuinka olisimme tässä ihan samassa tilanteessa (siis ilman lasta), vaikkemme olisi koskaan edes hakeutuneet niihin h-vetin hoitoihin. Aivan sama hosuiko kohtuni kimpussa kaksinkertaisella tohtorintutkinnolla varustettu lekurinplanttu, tai joku ukkapukka-shamaani loitsuineen ja taikakynttilöineen. Lopputuloshan oli kuitenkin aivan sama: julmettu rahanmeno, henkinen piina, ei raskautta.
Ehkä jonakin päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa kehitetään "hoito" - inhoan muuten tuota sanaakin - joka toimii sataprosenttisen varmasti. Siihen aikaan elävät ihmiset voivat sitten päätään puistella ajatellessaan tätä meidän aikaamme, ihmisten epätoivoista halua saada lapsi jopa niin huonosti toimivilla hoidoilla kuin nämä nykyiset IVF:t, ICSI:t ja ABC:t.
Eläinlääkäriaseman ihmisten kanssa puhuimme koirien kohdunpoistoleikkauksista. Eläinlääkärit olivat sitä mieltä, että leikkaus on ehdottomasti harkitsemisen arvoinen, jos koiralla ei aio teettää pentuja. Kohtutulehdukset ovat aika yleinen tyttökoirien kuoleman syy mitä vanhemmaksi tullaan. Ja juoksut ovat koirille rasitus - sekä tietysti myös omistajille. Viuhti on lisäksi hormonitoiminnaltaan ylivilkas, tuumasi eläinten valkotakki.
Jostakin syystä minun on ollut vaikea kuitenkin varata aikaa, tehdä sitä lopullista päätöstä koirien kohdunpoistosta. En usko, että olisin ajatellut asiaa näin ilman lapsettomuuskokemustani ja tätä hedelmöityshoitohistoriaa. Tiedän, ettemme aio "teettää" pentuja kummallakaan koiralla, mutta silti päätös kohtujen poistosta tuntuu vaikealta ja jopa väärältä. Kiukuttaa, kun tämän ajattelutavan irrationaalisuuden tajuaa, mutta sitä ei vain voi sulkea pois päältä.
Pelkäänkö koirien kohdunpoiston olevan julmuutta, samaistanko itseni ja oman lapsettomuuteni koiriin ja niiden elämään ilman pentuja? Pelkäänkö "jumalallista rangaistusta", lopullista lapsettomaksi jäämistä, jos koirille tehdään tämä leikkaus?
Viha
Huomasin eilen olevani vihainen lapsettomuushoidoille. Jo useampaan kertaan olen sadatellut miehelle, kuinka olisimme tässä ihan samassa tilanteessa (siis ilman lasta), vaikkemme olisi koskaan edes hakeutuneet niihin h-vetin hoitoihin. Aivan sama hosuiko kohtuni kimpussa kaksinkertaisella tohtorintutkinnolla varustettu lekurinplanttu, tai joku ukkapukka-shamaani loitsuineen ja taikakynttilöineen. Lopputuloshan oli kuitenkin aivan sama: julmettu rahanmeno, henkinen piina, ei raskautta.
Ehkä jonakin päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa kehitetään "hoito" - inhoan muuten tuota sanaakin - joka toimii sataprosenttisen varmasti. Siihen aikaan elävät ihmiset voivat sitten päätään puistella ajatellessaan tätä meidän aikaamme, ihmisten epätoivoista halua saada lapsi jopa niin huonosti toimivilla hoidoilla kuin nämä nykyiset IVF:t, ICSI:t ja ABC:t.
Huikean tyhmä motiivi ICSI-hoidolle
Teen tunnustuksen: minulla oli eräs uskomattoman typerä syy lähteä vielä neljänteen ICSI-turhuuteen. Pelkäsin nimittäin - ja osittain pelkään yhä - että adoptiolapsen vanhempana joku idiootti voisi kuvitella minun halunneen säästyä synnytykseltä ja imetykseltä! Kuin olisin joku synnytyspelkuri-rintamakarkuri tai poven muotoja fanaattisesti vahtiva tissitär.
Tiedän tämän olevan totaalisen typerää ja hölmöä ajattelua, mutta en voi sille mitään. Tahtoisin puolustella itseäni, sanoa, että en välttele synnytystä, en murehdi alapään tai yläpään rupsahtamista. Olen lapseton, koska lapsia ei ole tullut - ei kai tule koskaan ainakaan biologista tietä. Mutta tällaisia asioita ei voi sanoa ääneen. Niitä kantaa vain mielessään, tai sitten ne käy oksentamassa blogiinsa.
Tiedän tämän olevan totaalisen typerää ja hölmöä ajattelua, mutta en voi sille mitään. Tahtoisin puolustella itseäni, sanoa, että en välttele synnytystä, en murehdi alapään tai yläpään rupsahtamista. Olen lapseton, koska lapsia ei ole tullut - ei kai tule koskaan ainakaan biologista tietä. Mutta tällaisia asioita ei voi sanoa ääneen. Niitä kantaa vain mielessään, tai sitten ne käy oksentamassa blogiinsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)