Kateudesta

Olen aina pitänyt kateutta rumana ja pikkumaisena tunteena. Kateus on negatiivista ja tuhoavaa: minulla ei ole jotain, joten sinullakaan ei saisi olla. Siksi kateudesta on vaikea kirjoittaa - sen olemassaoloa itsessään on vaikea myöntää.

Olen miettinyt omaa, lapsiperheisiin kohdistuvaa kateuttani. Minulla kateuden tunne on kohdistunut raskausuutiseen, alkuraskauden aikaan ja ihan pienen vauvan vanhemmuuteen. Kaikkein myrkyllisimmältä ja pitkäkestoisimmalta tunnemyrskyltä olen säästynyt siksi etten koskaan ole pitänyt raskaudentilaa mitenkään erityisen kauniina. Minulle raskaus on ollut välttämättömyys: ilman sitä ei tule vauvaa. Tunnen lapsettomia, jotka kaipaavat juuri sitä isoa "vauvamasua" - itse en ole koskaan kuulunut tähän ryhmään. Olen kuullut liikaa siitä kuinka vaivalloisia voivat raskauden kolme viimeistä kuukautta olla. Samalla tavalla olen suhtautunut ajatukseen imetyksestä. Se on välttämättömyys vauvan ruokkimiseksi, mutta en ole kadehtinut imettäjiä tai toivonut kiihkeästi saavani imettää.

Kateuteni ulottuu vanhemmuuden sosiaaliseen puoleen. Tuntuu kuin vauvan myötä lapselliset saisivat yhtäkkiä ihan uudet, omat kuvionsa, joihin lapsettomalla ei ole pääsyä. Muodostuu perheystävyyksiä. Samaan aikaan lapsettoman sosiaalinen elämä kaventuu. Perheellisillä on tosiaan ne omat, uudet kuvionsa - toiset perheelliset - eikä lapsettomia kutsuta mukaan. Lapsettoman ja lapsellisen maailmat tuntuvat olevan kaukana ja niiden kohtaaminen on väkinäistä. Jotkut lapsen saaneet sanovat suoraan tajuavansa "vasta nyt" kuinka tyhjää ja tarkoituksetonta elämä oli ennen lasta.

Synnytystä en voi sanoa kadehtivani. Pikemminkin minua on suututtanut oma synnyttämättömyyteni, koska pelkään - tai oikeammin sanottuna tiedän - joidenkin ihmisten kuvittelevan synnytyspelon olevan syy lapsettomuuteeni. Oma äitini nimittäin iski käteeni joskus viitisen vuotta sitten lehtileikkeen synnytyspelosta. Näin hän teki ja sanoi rohkaisevasti, että kyllä se siitä! Niistä peloista voi päästä yli! Ensin hämmennyin aivan täysin, enkä löytänyt sanoja. Mistä ihmeen syystä hän kuvitteli minun kärsivän synnytyspelosta? Sitten tuli suuttumus. Meidän lapsettomuudestamme oli vedetty tällainen loukkaava ja typerä johtopäätös. Ja vaikka se olisi ollut tottakin, niin tietääkseni kukaan nainen Suomessa ei ole mummojen ja mammojen lehtileikkeiden varassa, vaan neuvolat ohjaavat synnytyspeloista kärsivät pelkopoleille. Tiedän tämän, koska eräs opiskelutoverini oikeasti kärsi synnytyspelosta ja sai valmennusta tällaisella pelkopolilla.

Minulle kateuden tunnetta on hillinnyt asian perinpohjainen työstäminen. Mitä oikein kadehdin? En tiedä voisinko sittenkään edes sanoa kadehtivani raskaana olevaa ystävää. Enhän tahtoisi olla raskaana hänen miehestään, vaan omastani. En tahtoisi hänen vauvaansa, vaan omani. Parasta lääkettä on tosiaan ollut sen tajuaminen, ettei ystäväni ole yhtä kuin minä. Hän voi olla raskaana, mutta koko hänen tilanteensa on niin erilainen kuin omani, ettei niitä mitenkään voi rinnastaa. Olen huomannut kadehtivani kykyä hedelmöittyä ja kantaa lasta. Mutta esimerkiksi ystäväni vauvaa en kadehdi enkä toivo itselleni. Se ei ole minun lapseni, ei se lapsi, jonka tahtoisin saada.

Sanottakoon tässä myös se, että "raskaana oleva ystäväni" josta edellisessä kappaleessa kirjoitin, on puhtaasti fiktiivinen hahmo. Minullahan ei tällä hetkellä ole raskaana olevia ystäviä. Heidän raskausajoistaan on tuollainen kymmenkunta vuotta aikaa. Siinä mielessä asiat ovat helpottuneet ja kateuden tuskatkin laantuneet.

Kateuden tunne on nimittäin minun kohdaltani usein kadonnut kun tuttavaperheiden vauvat ovat siirtyneet pikkulapsivaiheeseen. Muistan kerran olleeni vierailulla lapsiperheessä, jossa perheen poika opetteli juuri "pissaamaan kuin miehet", eli vessanrengas ylhäällä ja seisoma-asennossa. Hän päätti kokeilla kykyjään ihan yksin ja lopputuloksena pissasi sukilleen ja lahkeilleen. Vanhemmat kahvittelivat kanssani keittiössä, eivätkä huomanneet pienen miehen tekosia. Sitten joskus myöhemmin istuimme pojan kanssa hänen huoneensa lattialla ja leikimme autoilla. Siinä vaiheessa vanhemmat huomasivat nuoren isännän sukkien olevan ihan märät pissasta. Me kaikki nauroimme, mutta minä mietin hiljaa mielessäni miten kauan aikaa pojan pissaamisesta oli. Ja mietin kuinka pitkään hän oli tallustellut ympäri taloa niissä pissasta litimärissä sukissa. Ja miten minä olin tallustellut hänen jäljissään omissa sukissani. Mietin sitäkin, etten onneksi ollut käyttänyt vessaa hänen jäljiltään. Ja mietin, että heti kotona vaihdan kyllä sukat.

Ettei totuus unohtuisi

Anna-Kaisa Hakkaraisen "Ihmeet tapahtuvat muille - lapsettomuuspäiväkirja" kiinnosti minua niin paljon, että varasin sen kirjastosta ja luin samantien. Oikeastaan yllätyin siitä, että jaksoin sen loppuun. Jotakin on nimittäin tapahtunut, joku väsymys ja turhautuminen. En enää jaksaisi puhua hoidoista tai lukea niistä. Tunnen myötätuntoa kaikkia hoidoissa olevia tai olleita kohtaan, mutta en jaksa. En jaksa munasolujen laskemista, hedelmöittyneiden munasolujen ynnäämistä ja punktiokertomuksia ja siirtostooreja. Liika on liikaa. Ylikuormitun ja tilttaan.

Hakkaraisen kirja kuitenkin puolustaa paikkaansa koska se muistuttaa lukijakuntaa jo otsikollaan siitä, ettei lääketiede voi auttaa meitä kaikkia. Itse asiassa kirja kannattaisi lukea ennen hoitoihin ryhtymistä. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.

Mietin joskus lääketiedettä, tuota kaksiteräistä miekkaa. Olisiko ollut helpompaa olla lapseton pari joskus vuosikymmeniä sitten, kun nykyaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ei ollut olemassakaan. Lapsia joko tuli tai ei ja sen kanssa elettiin. En tiedä onko meille ollut mitään konkreettista hyötyä Vyötiäisen siittiöongelmaan tutustumisesta tai minun endometrioosini syvällisestä tuntemuksesta. Eivät ne ainakaan ole helpottaneet lapsettomuuden tuskaa.

Tajusin jokin aika sitten erään asian. Vaikka saisin lapsen nyt heti, tässä paikassa, niin se ei korvaisi mitenkään niitä vuosia jolloin lapsen puuttuminen oli katkera suru. Nuo vereslihalla olon vuodet voisi ajoittaa ehkä ikävuosien 28 ja 35 väliin. Lohdutukseksi kaikille lapsettomille voin sanoa ainakin itseäni ikääntymisen auttavan. Minulle on helpompaa olla 38-vuotias lapseton nainen kuin 30-vuotias lapseton nainen.

Äiti lainausmerkeissä

Tässä blogissa pyrin ajoittain purkamaan mustia ajatuksiani. Mustat ajatukset ovat adoptioon liittyviä pelkoja, epäilyksiä ja huolia. Harvassa paikassa niistä oikeastaan pystyy puhumaan vapaasti. Sitä ei kuolemakseenkaan haluaisi loukata adoptioperheitä, eikä myöskään kärsiä syyllisyyttä omasta kehnoudestaan. Onneksi siis on olemassa anonyymi blogi!

Yksi musta ajatukseni koskee mahdollisen adoptioäitiyteni laatua. Olisiko se äitiyttä, vai päädynkö vain olemaan "äiti"? Kuuluvatko lainausmerkit sanassa silloinkin, kun puhun lapselle? "Tule tänne, kyllä 'äiti' auttaa". Olisinko äiti - vai vain yksi uusi hoitaja ehkä jo pitkässäkin hoitajien rimpsussa?

Nämä ajatukset ovat yllättäviä itsellenikin, sillä niin pitkään - jo ennen lapsettomuutta - olen ymmärtänyt äitiyden jonain ihan muuna kuin vain biologisena suorituksena. En voi pitää todellisena äitinä ihmistä, joka vain synnyttää - minulle äitiys on lapsen hoitamista, kasvattamista ja lapsen rinnalla elämistä. Aivan samoin tarvitaan lapsen siittämiseen vain yksi siittiö - isänä oleminen taas on jotain aivan muuta. Miksi siis nämä ajatukset, mistä tummasta paikasta ne tulevat ja tunkevat pintaan?

Tulisivatko lainausmerkit puheeseeni myös silloin, kun puhuisin lapsestani? Entä jos koko vaivannäön tulos olisi jonkinlainen aikuisten kotileikki?

Tuntuu pahalta kirjoittaakin näitä asioita. Mutta ne on pakko saada ulos.

Vieras muuttuu omaksi vain yhdessä elämällä. Ehkä.

Käsitteet haltuun

Viime viikkoina olen kehittänyt kummallisen leikin. Puhun nimittäin koiristamme adoptiotermein. Tarkoituksena ei ole rinnastaa koiriamme adoptiolapsiin, vaan ottaa keskeisimmät adoptiokäsitteet suvereenisti haltuun ja osaksi luontevaa keskustelua. Näin olen yrittänyt tehdä Vyötiäisen vuoksi ja itseni.

Juttelen Vyötiäiselle siitä, kuinka koirilla on "oikeus surra menettämäänsä" ja tehdä se "rajustikin". Pohdiskelen myös mahdollisia kiintymyssuhteen häiriöitä - no, takertuvuutta meillä ainakin esiintyy ihan oikeasti, lähinnä se kohdistuu minuun. Koirien tulot meille ovat minun kielessäni hakumatkoja. Ihastelen hakumatkojen sujuvuutta ja koirien rauhallisuutta siinä tilanteessa ja tähdennän Vyötsille, ettei niin suinkaan aina (juuri koskaan) ole asian laita. Olisi voinut olla toisin, itkua ja parkua ja kolmen päivän täydellinen apatia.

Kaikesta naurettavuudesta huolimatta tämä on omalta osaltaan tuonut adoptiosanaston arkeemme. Täytyy vain olla varovainen, ettei myöhemmin adoptioneuvonnassa höläytä ilmoille tätä pikku detaljia - osakkeemme saattaisivat laskea siitä.

Adoptioterminologian ujuttaminen arkeemme vie kuitenkin vain osan aikaani. Lopun aikaa selailen vanhaa tietosanakirjaa kohdasta Filippiinit ja tutkiskelen internetin antia aiheesta. Filippiineillä on melkein 90 miljoonaa asukasta. Saariryhmä on nimetty Espanjan kuninkaan Filip II:n mukaan - espanjalaisethan pitivät jöötä Filippiineillä 300 vuoden ajan.

Tunnustuksia

Huomasin saaneeni Beautiful blogger tunnustuksen Rouva M:n lisäksi myös Green Turtlelta. Kiitos molemmille, tunnustus maittaa aina ja ilahduttaa tuoretta bloggaajaa. Nyt siis itse haasteeseen, jossa piti kertoa seitsemän asiaa itsestään.
1. Olen vasenkätinen.
2. Olen ollut "extrana" kotimaisessa elokuvassa.
3. Minulle on tehty aikuisena poskihampaiden oionta.
4. Kadehdin ihmisiä, joilla on suuri suku serkkulaumoineen.
5. Pesen hiukseni pelkästään shampoolla.
6. Rakastan joulukorttien tekemistä!
7. Tunnen irrationaalista syyllisyyttä luottokortin käyttämisestä, vaikka aina olemme maksumme maksaneet ajallaan. "Ja Visa-puolelta, kiitos" ovat sanat, jotka nostavat kummallisen nolostuksen punan poskille.

Kahdeksantena voisin vielä mainita olevani todellinen tumpelo tietokoneiden kanssa. En nytkään onnistunut saamaan Beautiful blogger-kuvaa tähän postaukseen!

Pieni hyvä uutinen!

Ilmoittauduimme alkuinfoon, joka - valmistautukaa järisyttävään yllätykseen - onkin jo lokakuun 6. päivä! Olin surrut jo sitä, että aloitus menisi marraskuulle ja Helsinkiin. Nyt sen sijaan pääsemme Turkuun ja vielä kuukautta odotettua aiemmin. Tätä kannattaa hehkuttaa. Voitto on pieni, mutta voitto kuitenkin. Jokaisesta pienestä positiivisesta asiasta jaksaa ilahtua ja pitää ilahtua, sen tiedän: ne kirjavoittavat odotuksen harmaita päiviä.

Vyötiäinen yllättää - taas kerran

Keskustelimme Vyötsin kanssa mahdollisista kohdemaista. Yllätys yllätys, hän tuntuu kallistuvan vahvasti Filippiinien suuntaan. Mies sanoo myös, ettei mahdollisen tulokkaan sukupuolella ole hänelle väliä ja itse asiassa minäkin olen jo päässyt "poikapelostani"! Kuvittelin ja pelkäsin, etten osaa kasvattaa tasapainoista miestä, koska poikien maailma on minulle niin vieras. Vartuinhan kuitenkin naisvaltaisessa kodissa, jossa isä ei turhan paljon viettänyt perheaikaa vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa.

Sitten ajattelin taas kerran, etten voi olla ainoa tässä asemassa oleva adoptiokokelas. Isien tiivis läsnäolo perheissä ei oikeastaan ole kovinkaan vanha keksintö. Ikäluokkani ihmisten joukossa on monia naisvaltikan alla kasvaneita. Ja siinä vain kasvattavat lapsiaan, olivatpa he sitten poikia tai tyttöjä. Joten jos he, niin miksi en minä?

Kiitos ja kumarrus - palaan asiaan

Rouva M. antoi ihanan tunnustuksen lapsenkengissään taapertavalle blogilleni. Kiitos suuri siitä! Palaan varmaan viikonlopun aikana tunnustukseen sisältyvään haasteeseen ja olisipa sekin mukavaa, kun saisi ähellettyä kauniin tunnustuskuvan tänne blogini etusivulle.

Päätös tämäkin

Olen päättänyt olla kokonaan katsomatta YouTuben adoptioaiheisia videoita. Ne lietsovat toivotonta lapsenkaipuuta ja valavat odotukseni betoniin. Nyt kun olen päätöksestäni ilmoittanut kirjallisesti tässä blogissa, niin toivottavasti sen rikkominen käy vaikeaksi!

Sattuma vai suunnitelma?

Minullahan oli se pikkuinen operaatio viime viikolla sairaalassa. Selasin odotellessani muutaman naistenlehden läpi. Ihme ja kumma: kahdessa oli adoptioaiheinen artikkeli! Toinen kertoi minulle jo tutuista ihmisistä, eli "Palnan tyttäret"-dokumentin perheestä ja toisen aiheena oli suomalaisnaisen itsenäisesti toteuttama adoptio Pakistanista.

Sattumaako vai Suurta Suunnitelmaa? Olisi mukavaa uskoa kohtaloon ja elämää suurempiin voimiin, mutta luultavasti olen menneinä vuosina ohittanut kampaajalla ja erilaisilla lääkärivastaanotoilla monet adoptioartikkelit. Nyt niille vain on herkistynyt ja ne lukee ahmien - aihe on astunut omaan elämääni.

Monia kysymyksiä, vähän vastauksia

Voiko ihminen sairastua adoptiokuumeeseen? Näin on ainakin tapahtunut itselleni. Tahtoisin tietää niin paljon ja järjestellä asioita, on kuin joku olisi ruiskuttanut injektioneulalla minuun täyden satsin toimintatarmoa.

Mietin missä vaiheessa kertoa läheisille tästä kaikesta, lapsettomuudesta ja adoptiohaaveesta? Minulla on sellainen tunne, että ainakin lapsettomuusasia olisi hyvä puhua alta pois tässä syksyn kuluessa. En kadu sitä, etten puhunut siitä hoitojen ollessa päällä: en olisi osannut antaa arvoa ihmisten hyvää tarkoittaville kysymyksille munasolujen kypsymisestä ja hedelmöittymisestä ja punktioista ja siirroista. Kuinka ihmeessä olisin voinut niille antaa arvoa, kun koko hoitoruljanssi sai loppuvaiheessa minut kiehumaan kiukusta lähinnä turhuutensa vuoksi?

Pelkään vähän samaa tämän adoption kanssa. Käykö niin, että asiasta kerrottuamme vähän jokainen alkaa kysellä missä vaiheessa se teidän adoptio on. Ja voi pojat, siinä sitä riittää aikaa kysellä, kun tulossa on puolen vuosikymmenen odotus! Ehkä sopiva aika kertoa on ensimmäisen adoptioneuvonnan jälkeen.

Oma maa mansikka

Maamietinnätkin ovat pitäneet aivoni työteliäinä. Alussa toiveet kohdistuivat Filippiineille ja Kiinaan, nyt taas tuntuu kuin Kiina olisi se ainoa mahdollinen. Tein selvitystyötä netissä: Filippiineiltä kai tulee kansainväliseen adoptioon suurimmaksi osaksi poikia ja minusta tyttö sopisi meille paremmin. Tiedän, että filsuissa odotusaika on puolet Kiinan ajasta ja tiedän meillä olevan aika hyvät mahdollisuudet saada suosituskirje seurakunnalta. Mutta Filippiinit maana ja kulttuurina ei oikeastaan kiinnosta sen suuremmin, enkä osaa mielikuvitella meitä esimerkiksi 4-vuotiaan pojan vanhempina.

Periaatteessa olen valmis jopa jättämään koko prosessin - niin suuri sääli kuin se olisikin - jos meidät arvioidaan liian vanhoiksi Kiina-odottajiksi. Tämä on niin suuri päätös, että minusta ei kannata kompromissata maavalinnan kanssa.

Ja sekin vielä, se minkä jo aiemmin sanoin: olen vaikuttunut Kiinan tavasta hoitaa adoptioita. On ihanaa, ettei lasta noin vain lykätä uusille vanhemmille, vaan hoitajat ovat tilanteessa läsnä ja tekevät parhaansa pehmentääkseen pienen ihmisen kokemaa iskua.

Mietin ihan hassuja, hulluja asioita, kuten onko olemassa kansanluonnetta? Reagoivatko eri kulttuuritaustoista tulevat lapset eri tavalla luovutukseen?

PeLa, PeLa!

Aamusta varhain tartuin minä kännykkään ja soitin. Sormet tuntuivat kovin jäykiltä ja kylmiltä - jännitti! Nyt jälkeenpäin ihmettelen mitä oikein odotin kuulevani luurin toisessa päässä? Pilkkaavaa ivanaurua tai toteamuksen, että sinusta nyt ei ainakaan tule adoptiovanhempaa, älä edes haaveile sellaista?

Virkailija oli asiallinen ja kyseli meidän iät ja lapsettomuustaustan. Siinä mielessä tietysti vähän masennuin, kun tuli tästä ikäasiasta puhe ja siitä, kuinka se vaikuttaa meidän prosessiin - mutta tiedänhän itsekin, ettemme ole nuoria. Kai se oli odotettavissa, ettei korkea ikä ole mikään suositus näissä kuvioissa.

Ikävä kyllä seuraava alkuinfo on vasta marraskuussa! Itse asiassa tänään olisi ollut yksi, mutta siihen emme tietenkään päässeet tällaisella varoitusajalla. Se marraskuun alkuinfo on Helsingissä. Kyselin mahdollisuuksia saada näitä infoja Turkuun ja vasta puhelun päätyttyä tajusin, että luultavasti se lykkäisi infoa vielä pitemmälle ja sitä en tahdo. Jos se vaatii Helsinkiin menemistä, niin täytyy sitten kai mennä. Ainakin jos se Turun info on vasta joskus joulukuussa tai ensi vuoden puolella.

Toivottavasti neuvonnat eivät rutiininomaisesti ole aina Helsingissä. Meiltä on Helsinkiin 200 kilometriä ja onhan se nyt jonkinmoinen matka ja järjestelykysymys.

Harmitti, kun unohdin kysyä onko neuvontoihin pitkä jonotusaika. Mietin pitäisikö soittaa uudemman kerran ja kysyä. Olisi mukavaa tietää onko meillä realistisia mahdollisuuksia (ottaen huomioon ikämme ja mahdollisen jonotusajan) pitää tätä unelmaa hengissä.

Toivottavasti en antanut itsestäni omituista tai neuroottista kuvaa. Pelkään nauraneeni kähisevällä äänellä ja olleeni tekopirteä. Puhuin lisäksi hölmösti "virallisista tahoista", kun viittasin sosiaaliviranomaisiin ja PeLaan. "Viralliset tahot" mainitsin pariinkin otteeseen puhelun aikana, kun yritin selvittää miksi vasta nyt hakeuduimme adoptioneuvonnan piiriin. Puhuin siitä, kuinka korkea kynnys oli ja kuinka yritin ensin itse selvitellä tunteitani ennen "virallisten tahojen" ottamisesta mukaan.

Viikolla 35

Pirteä sairaanhoitaja saattelee minut naistenklinikan kahvipöydän ääreen ja esittelee jääkaapin, teet ja kahvit. Minä nyökkäilen, vaikka kaikki onkin vanhastaan tuttua. En viitsi sanoa olleeni täällä kyllästymiseen asti silloin vuosia sitten hedelmöityshoitojen ollessa päällä. Tällä kertaa vaivani on pieni ja se on nyt hoidettu: pikkuruisen ihonalaisen patin poisto paikallispuudutuksessa. Oloni ei ole tokkurainen, ei kipeä eikä tuskainen niin kuin oli silloin ennen.

Pöydässä istuu jo noin ikäiseni nainen, joka ei vaikuta ollenkaan niin hyväkuntoiselta kuin minä. Istun alas, katsomme yhdessä aamuteeveetä. Hänellä on edessään puolikas sämpylä, toisen puolen hän on jo syönyt. Minä laitan itselleni samanlaisen, on hiljaista. Kamomillatee tuoksuu.

Vähitellen alamme jutella. Kerron omasta pikku operaatiostani humoristiseen sävyyn. Vieressäni istuva nainen kertoo olevansa kolmen lapsen äiti. Hänelle on juuri tehty sterilisaatio. Hän kertoo viimeisen raskautensa saaneen alkunsa, vaikka hänellä oli kierukka käytössä. Se sai aikaan sterilisaatiopäätöksen.

Hän kertoo miettineensä vahinkoraskauden aikana sitä, kuinka epäoikeudenmukainen ja kummallinen paikka maailma on. Jotkut tulevat raskaaksi, vaikka ehkäisevät minkä ehtivät ja toiset eivät tule raskaiksi hoidoillakaan. Minä kerron olleeni täällä hoidoissa, juuri tuossa noin, osoitan lähellä olevaa sänkyä, tuossa noin makasin odottaessani ensimmäistä punktiotani. Olemme hetken hiljaa. Tunnelma on rauhallinen ja seesteinen. Se on tämän todellisuuden hyväksyvä juuri tällaisena kuin se on. Me emme voi sille mitään, ei ole syyllisiä eikä valitusosoitetta. Kummallakin meistä on ollut surumme. Ne ovat olleet erilaisia suruja, silti varmasti yhtä suuria ja merkittäviä.

Minä toivotan naiselle kaikkea hyvää ja pikaista paranemista ja hän tekee samoin. Lähden itse pois heti sämpylän syötyäni. Pelkään saavani parkkisakon, koska tiedän kolikoilla ostamani ajan jo umpeutuneen. Sairaalan ovesta astun ulos alkusyksyn huikaisevaan auringonpaisteeseen. Eikä tuulilasissani ole parkkisakkoa.

Lupa pitää lapsista

Ihmeellinen asia on tapahtunut. On kuin olisin antanut itselleni taas luvan pitää lapsista. Lapsettomuushoitojen aikana tein jotain sellaista, mistä en ole ylpeä. Teeskentelin tilannetta tuntemattomille etten pidä lapsista, etten välitä lapsista suuremmin, että en haaveile äitiydestä ja perheestä. Minulle se oli selviytymismekanismi. Oli pakko suojautua sääliltä ja jopa ystävälliseltä myötätunnolta. Pelkäsin joko alkavani itkeä sellaista kohdatessani, tai sitten raivota. Kumpikaan ei vaikuttanut kivalta vaihtoehdolta. Lisäksi näennäisen viileä asenne lapsiin viestitti, että ei kannata kysellä lisääntymisestä, eikä ihmetellä pitkää lapsetonta avioliittoamme. Annoin ihmisten kai kuvitella, että tilanteemme on vapaaehtoinen.

Nyt tuntuu - ehkä tämän alkavan adoptiohaaveen myötä - kuin voisin taas antaa itselleni luvan olla julkisesti lapsirakas, niin kuin olin joskus monia, monia vuosia sitten. Se sisällä oleva hellyyden tunne ei enää haavoita tai saa kyyneliin. Edistysaskel tämäkin, vaikka pieni.

Ja huomenna kello yhdeksän soitetaan PeLaan!

Pienin askelin

Sain itsestäni irti soitot sossuun ja Pelastakaa lapsiin. Meidän kunnassamme nimittäin PeLa on se instanssi, joka hoitaa adoptioneuvonnan. Paljon en saanut tuosta ensimmäisestä PeLa-soitosta: pitää koettaa uudestaan ensi viikon tiistaina, koska silloin päivystää paikalla adoptiotietäjä. Kirjoitin kuuliaisesti muistiin sekä puhelinnumeron että kellonajan ja vyötän itseni viikonlopun aikana uuteen koitokseen.

Minun piti soittaa jo maanantaina - kunpa olisinkin sen tehnyt - mutta sitten tapahtui jotain. Olen ilmeisesti yhä kaikkien tuulien vietävissä tässä adoptioasiassa, koska ihan satunnaiset, pienet asiat saavat minut masentuneelle ja epävarmalle kannalle. Lueskelin vasta löytämääni blogia ja sen kirjoittaja, minua viitisen vuotta nuorempi nainen, sanoi jättävänsä adoption sikseen jos joutuisi odottamaan prosessin alkua 38-vuotiaaksi asti. Tämä ja pari muuta ikään liittyvää asiaa suistivat minut jo valmiiksi hauraasta tasapainostani.

Taas tulivat ne ajatukset. Mitä oikein olen tekemässä? Me emme ole nuoria, Vyötiäinen ja minä, ja prosessi on pitkä. Tahdonko olla 45-vuotias pikkulapsen äiti? Onko minusta siihen fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti?

Olen huomannut Suomessa tietynlaisen suuren varmuuden kulttuurin, mitä vanhemmuuteen tulee. Se on ajoittain julma ja ehdoton. Keskustelupalstoilla riehuu väki, jonka mielestä lapset on saatava 18-23-vuotiaina. Sitä vastustaa väki, jonka mielestä oikea ikä on 25-28-vuotta ("sitten kun on valmistuttu, sitten kun on ammatti!"). Hyvin harva puolustaa tai ymmärtää nelikymppisen äitiyttä. Ja niin, ihan oikein, tämä ikäkeskustelu liittyy tietysti juuri äiteihin - isien iästä ei pidetä niin suurta lukua. Kun kuusikymppinen miespoliitikko tai julkimo tulee isäksi, niin kuuluu ihastelevia kommentteja pienokaisen suloisuudesta ja isän jäyhyyden sulamisesta pienen tulokkaan edessä.

Nelikymppisen naisen äitiys nähdään itsekkään uraohjuksen äitiytenä. Laskelmoiva naaras odottaa vanhaksi muoriksi asti kunnes ujuttaa lapsen johonkin väliin uraansa. Nelikymppinen äiti ei pysty pitämään rajoja lapsilleen, hän on "eri sukupolvea" (ilmeisesti 25-vuotias äiti on sitten samaa sukupolvea lapsensa kanssa, kuinka erikoista) kuin jälkikasvunsa. Nelikymppinen äiti on ylisuojeleva, saa teini-ikäisen lapsensa häpeämään vanhempiaan ja niin edelleen ad infinitum.

Tiedän ettei tuon löytämäni blogin kirjoittaja sanonut, että kaikkien minun ikäisteni olisi jätettävä adoptio mielestään. Hän kirjoitti koskettavasti omasta, yksilöllisestä tilanteestaan ja päätöksistään. Monet muut tahot kuitenkaan eivät kirjoita ja puhu omista tilanteistaan, vaan yleistävät.

Perheenä me emme olisi samanlaisia kuin muut. Ensinnäkin olisimme vanhempina keskiarvoa iäkkäämpiä ja siksi toisekseen olisimme tietysti adoptioperhe. Erilaisuutta yllin kyllin.

Tietysti mietin myös omaa lapsenkaipuutani. Jaksanko odottaa viidestä seitsemään vuotta? Pelkkä ajatuskin saa sormet näpelöimään Väestöliiton klinikan numeroa ja päässä sinkoilee levottomia ajatuksia lahjasoluhoidoista. "Hoidoista", voi herranjumala sentään!

Järkeni kuitenkin sanoo, että ensi tiistaina soitan kiltisti PeLaan ja toivon asian vihdoin etenevän kunnolla. Näin tulen tekemään, vaikka olenkin 38-vuotias. Kadun sitä, että en aloittanut aiemmin - vaikka jo 2000-luvun puolivälissä julkisen puolen "hoitojen" loputtua - mutta en voi muuttaa mennyttä. Tuohon aikaan olin niin rikki ja tuskainen, ettei minusta olisi ollut aloittamaan tämän kokoluokan prosessia. Anteeksi vain maailma ja erityisesti oikeassaolon erikoisasiantuntijat!

Nyllätys

Nyllätys on yhtä kuin negatiivinen yllätys. Sellaisen sain kun Vyötsi kertoi lapsena saaneensa tukkapöllyä joskus niin rajusti, että oli pienellä pojalla vedet silmissä.

Olemme tunteneet toisemme ihmisiän ja olen kuvitellut tietäväni paljon Vyötiäisen lapsuudesta. Tätä en silti tiennyt ja se yllätti. Olen aina ollut siinä käsityksessä, ettei Vyötsiä kuritettu fyysisesti, kuten ei minuakaan. Meistä kumpikaan ei hyväksy minkäänlaista lapsen fyysistä rankaisemista.

On vaikea kuvitella appivanhempiani tekemässä niin, vaikka ei sen kai pitäisi olla erityisen vaikeaa. Koko keskustelumme sai alkunsa siitä, kun aloin miettiä kuinka montaa lapsuudenystävääni itse asiassa kasvatettiin vitsan voimalla. Siihen aikaan se ei ollut mitenkään epätavallista siinä kulttuuriympäristössä.