Alku - jollekin?

Me lähdemme hyvissä ajoin ajamaan kohti Turkua ja perhetalo Heidekeniä. Siinä, meille vielä tuntemattomassa rakennuksessa, pitäisi olla alkuinfo. Vyötiäisellä on vapaapäivä ja ilmassa kiireettömyyden tuntu, melkein kuin tässä oltaisiin huviajelulla.

Sepänkatu 3 ei sano minulle mitään, mutta Vyötiäinen osaa paikallistaa sen: paikka on lähellä Turun Ammattikorkeakoulua, jossa hänkin on aikoinaan opiskellut. Huh, yksi murhe vähemmän siis! Toinen murhe nostaa päätään parkkipaikan löytämisen muodossa. Se on Turussa aina yhtä tuskaa, etenkin opinahjojen lähellä. Parkkiruutu löytyy kuitenkin ja olemme hyvissä ajoin paikalla.

Perhetalo Heideken on kaunis rakennus, vanha. Ihanat portaat, pikkuisia huoneita ja kokoontumistiloja. Alkuinfo pidetään pienessä salissa, joka ei oikeastaan ole kokoushuonetta kummoisempi. Se tulee täyteen - läsnä on parikymmentä ihmistä - ja lämmin syysaurinko nostaa huoneen lämpötilaa. Joku vetää kaihtimet kiinni.

Huomaan, että olemme melkein viimeisiä paikalle tulijoita, vaikka tilaisuuden alkuun on vielä kymmenen minuuttia. Huomaan varovaisen uteliaita silmäyksiä, hymynpoikasen siellä ja katseen täällä. Samalla asialla olemme. Näen myös meidän olevan sieltä vanhemmasta päästä..

Tilaisuudessa on läsnä kaksi sosiaalityöntekijää, toinen Turun kaupungilta ja toinen Pelastakaa lapsista. Turun kaupungin puolesta puhuva suosittelee sijaisvanhempitoimintaa ja kaikenlaisia tukiperhemuotoja. Varsinaisesta asiasta, adoptiosta, kertoo PeLan ihminen.

Sosiaalityöntekijä kertoo hyvin perusasioita kansainvälisestä adoptiosta. Alkuinfossa ei siis tullut mitään yllätyksiä vastaan. Lähinnä se oli mielenkiintoista, sillä se antoi PeLalle kasvot: tuossa noin, juuri tuollainen, siinä voi olla se ihminen jonka kanssa me pohdimme adoptiota. Joku tuon kaltainen, tuolla lailla puhuva. Samalla tuntuu huimalta kuulla naisen puhuvan lapsensa saaneista adoptoijista. Että lapsen voi oikeasti saada, sittenkin! Voiko sitä edes uskoa..

Itse en tahdo innostua, en tahdo haaveilla, tahdon olla jalat maassa. Painan tietoisesti jarrua ja pistän jäitä hattuun. Sosiaalityöntekijä sanookin, ettei lasta voi luvata kenellekään. Itsekin olen päätynyt ajattelemaan meitä kaksin elävänä parina, joka EHKÄ kenties mahdollisesti saa lapsen. Joskus. Tai sitten ei. Nykyisin taitaa tosiaan olla enemmän adoptiohalukkaita pariskuntia kuin tarjolla olevia lapsia.

Tilaisuus kestää puolitoista tuntia. Kävelemme ulos kauniiseen, syksyiseen iltapäivään keltainen perhelomake käsissämme. Kyselen varovaisesti Vyötiäisen tunnelmia, koska luulen hänen lannistuneen kaikesta tästä loiset-hepatiitti-kiintymysuhdehäiriö-pitkäodotus -puheesta. Mutta hän tuntuu jollakin kummallisella tavalla melkein innokkaalta. Byrokratia - kaikki mahdolliset lääkärintodistukset, rikosrekisteriotteet ja muut paperit - ei myöskään näytä vaivaavan häntä. Minut se saa repimään hiuksiani, sen kaiken paperin painon ajatteleminen.

Perhelomake on nyt pöydälläni. Se saa levätä siinä hetken ja toipua matkastaan.

Omat ja vieraat

Alkaessani tutustumisen adoptioon törmäsin usein oman käsitteeseen. Hämmästyin lukiessani joidenkin adoptiovanhempien kokemuksia: kuinka suoraan tullaan toteamaan "ai että teillä ei olekaan sitten omia lapsia, vaan vain tämä adoptiolapsi". Se suututti, se tuntui ja tuntuu niin paksupäiseltä ja typerältä.

Mutta asialla on myös kääntöpuoli, ehkä vielä huolestuttavampi kuin se, ettei sanoja käsitä adoptiolasta perheensä täysivaltaiseksi jäseneksi: mitä ilmeisemmin hän pitää biologista lasta vanhemman ehdottomasti omana, iki-omana suorastaan. Ja se pelottaa.

Minä en enää tiedä mitä ajatella koko sanasta oma. Kolme kirjainta, näennäisesti niin helppo, jokapäiväinen sana - mutta sittenkin? Oma - ja siitähän kätevästi johtuu omistaminen, sitäkö vieron? Ajatusta toisen ihmisen ehdottomasta omistamisesta.

Jotkut lapsiinsa selvästi pettyneet biovanhemmat saattavat pettyä juuri tuon vahvan oma-ajatuksen takia. Lapseni on omani, minun, joten hänen täytyy tulla tietynlaiseksi (samanlaiseksi kuin olen itse?), koska herranjumala sentään, ovathan ne geenitkin samat! Kun näin ei käy, niin tulee pettymys. Onko adoptiovanhempi sittenkin valmiimpi hyväksymään lapsensa muovautumisen omaksi persoonakseen, kun mukana ei ole tätä biologisen omuuden taakkaa?

Olen alkanut ajatella meidän kaikkien olevan samaan aikaan omia ja vieraita toisillemme. Biologinen lapsi tulee maailmaan vanhemman kautta, mutta hän ei ole puoliksi isää ja puoliksi äitiä, vaan geneettinen sekasotku tuhansista sukupolvista. Jokainen siitä valtavasta esivanhempien laumasta on tarvittu tuottamaan juuri tämä ihminen. Kuinka vähän meistä kukaan oikeastaan tietää taustastaan, kuinka vähäiset ne esivanhemmat, jotka tunnemme. Oma muisti yltää korkeintaan neljä sukupolvea taaksepäin: isovanhempien vanhemmat ovat vielä voineet olla elossa syntyessämme. Silti olemme mysteerejä itsellemme ja toisillemme. Emmekä ikinä täysin jonkun "omia", olimmepa sitten adoptoituja tai biologisesti vanhempiemme jälkeläisiä.

Sopeutumisesta

Alkuinfo on keskiviikkona. Odotan sitä innostuneena, mutta ehkä kuitenkin asenne on hiukan muuttunut kesän ajoista. Olen rauhoittunut, tasaantunut - olen alkanut myös ajatella mahdollista elämäämme kaksin.

Tahdon adoptiolasta, mutta tahdonko tarpeeksi? Jaksanko sittenkään tätä prosessia? Minusta tuntuu, että näihin kysymyksiin tulen törmäämään usein vielä neuvonnoissakin.

Jokin on muuttunut, syvin kriisi on ohi. Puoli vuotta vietin sellaisessa lapsettomuuskriisissä, ettei siihen päässyt aurinkokaan säteillään paistamaan. Puoli vuotta se vei - saman verran aikaa kuin uhmassa lyhyeksi leikatun tukkani kasvaminen sieväksi polkkamalliksi.

Hoitojen ollessa päällä tajusin omien vaikutusmahdollisuuksieni olevan nolla. Laihdutin sen 60-70 kiloa, ihan vain koska minun oli pakko. Tiesin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Jos X:n yliopistollisessa keskussairaalassa olisivat tahtoneet minun värjäävän tukkani siniseksi ja ottavan viisi tatuointia hoitoihin pääsyä vastaan, niin olisin joutunut tekemään senkin. Kärsin tuosta oman elämän hallinnan menettämisen tunteesta ja osittain se heijastuu ajatuksiin adoptioprosessista. Ennen annoin lääkäreille vallan ruumiini ja tekemisteni yli - nytkö annan saman vallan sosiaalityöntekijöille? Milloin saan oman elämäni takaisin itselleni, itse mietittäväksi ja elettäväksi kuten itse haluan?

En usko enää olevani valmis mihin vain lapsen saadakseni. Jos prosessissa jokin tökkii pahasti tai tuntuu mahdottomalta, niin sen voi keskeyttää. Ajatus tuntuu helpottavalta. En tahdo enää joutua "nalkkiin", selkä seinää vasten, olipa asia sitten mikä hyvänsä.