Olen aina pitänyt kateutta rumana ja pikkumaisena tunteena. Kateus on negatiivista ja tuhoavaa: minulla ei ole jotain, joten sinullakaan ei saisi olla. Siksi kateudesta on vaikea kirjoittaa - sen olemassaoloa itsessään on vaikea myöntää.
Olen miettinyt omaa, lapsiperheisiin kohdistuvaa kateuttani. Minulla kateuden tunne on kohdistunut raskausuutiseen, alkuraskauden aikaan ja ihan pienen vauvan vanhemmuuteen. Kaikkein myrkyllisimmältä ja pitkäkestoisimmalta tunnemyrskyltä olen säästynyt siksi etten koskaan ole pitänyt raskaudentilaa mitenkään erityisen kauniina. Minulle raskaus on ollut välttämättömyys: ilman sitä ei tule vauvaa. Tunnen lapsettomia, jotka kaipaavat juuri sitä isoa "vauvamasua" - itse en ole koskaan kuulunut tähän ryhmään. Olen kuullut liikaa siitä kuinka vaivalloisia voivat raskauden kolme viimeistä kuukautta olla. Samalla tavalla olen suhtautunut ajatukseen imetyksestä. Se on välttämättömyys vauvan ruokkimiseksi, mutta en ole kadehtinut imettäjiä tai toivonut kiihkeästi saavani imettää.
Kateuteni ulottuu vanhemmuuden sosiaaliseen puoleen. Tuntuu kuin vauvan myötä lapselliset saisivat yhtäkkiä ihan uudet, omat kuvionsa, joihin lapsettomalla ei ole pääsyä. Muodostuu perheystävyyksiä. Samaan aikaan lapsettoman sosiaalinen elämä kaventuu. Perheellisillä on tosiaan ne omat, uudet kuvionsa - toiset perheelliset - eikä lapsettomia kutsuta mukaan. Lapsettoman ja lapsellisen maailmat tuntuvat olevan kaukana ja niiden kohtaaminen on väkinäistä. Jotkut lapsen saaneet sanovat suoraan tajuavansa "vasta nyt" kuinka tyhjää ja tarkoituksetonta elämä oli ennen lasta.
Synnytystä en voi sanoa kadehtivani. Pikemminkin minua on suututtanut oma synnyttämättömyyteni, koska pelkään - tai oikeammin sanottuna tiedän - joidenkin ihmisten kuvittelevan synnytyspelon olevan syy lapsettomuuteeni. Oma äitini nimittäin iski käteeni joskus viitisen vuotta sitten lehtileikkeen synnytyspelosta. Näin hän teki ja sanoi rohkaisevasti, että kyllä se siitä! Niistä peloista voi päästä yli! Ensin hämmennyin aivan täysin, enkä löytänyt sanoja. Mistä ihmeen syystä hän kuvitteli minun kärsivän synnytyspelosta? Sitten tuli suuttumus. Meidän lapsettomuudestamme oli vedetty tällainen loukkaava ja typerä johtopäätös. Ja vaikka se olisi ollut tottakin, niin tietääkseni kukaan nainen Suomessa ei ole mummojen ja mammojen lehtileikkeiden varassa, vaan neuvolat ohjaavat synnytyspeloista kärsivät pelkopoleille. Tiedän tämän, koska eräs opiskelutoverini oikeasti kärsi synnytyspelosta ja sai valmennusta tällaisella pelkopolilla.
Minulle kateuden tunnetta on hillinnyt asian perinpohjainen työstäminen. Mitä oikein kadehdin? En tiedä voisinko sittenkään edes sanoa kadehtivani raskaana olevaa ystävää. Enhän tahtoisi olla raskaana hänen miehestään, vaan omastani. En tahtoisi hänen vauvaansa, vaan omani. Parasta lääkettä on tosiaan ollut sen tajuaminen, ettei ystäväni ole yhtä kuin minä. Hän voi olla raskaana, mutta koko hänen tilanteensa on niin erilainen kuin omani, ettei niitä mitenkään voi rinnastaa. Olen huomannut kadehtivani kykyä hedelmöittyä ja kantaa lasta. Mutta esimerkiksi ystäväni vauvaa en kadehdi enkä toivo itselleni. Se ei ole minun lapseni, ei se lapsi, jonka tahtoisin saada.
Sanottakoon tässä myös se, että "raskaana oleva ystäväni" josta edellisessä kappaleessa kirjoitin, on puhtaasti fiktiivinen hahmo. Minullahan ei tällä hetkellä ole raskaana olevia ystäviä. Heidän raskausajoistaan on tuollainen kymmenkunta vuotta aikaa. Siinä mielessä asiat ovat helpottuneet ja kateuden tuskatkin laantuneet.
Kateuden tunne on nimittäin minun kohdaltani usein kadonnut kun tuttavaperheiden vauvat ovat siirtyneet pikkulapsivaiheeseen. Muistan kerran olleeni vierailulla lapsiperheessä, jossa perheen poika opetteli juuri "pissaamaan kuin miehet", eli vessanrengas ylhäällä ja seisoma-asennossa. Hän päätti kokeilla kykyjään ihan yksin ja lopputuloksena pissasi sukilleen ja lahkeilleen. Vanhemmat kahvittelivat kanssani keittiössä, eivätkä huomanneet pienen miehen tekosia. Sitten joskus myöhemmin istuimme pojan kanssa hänen huoneensa lattialla ja leikimme autoilla. Siinä vaiheessa vanhemmat huomasivat nuoren isännän sukkien olevan ihan märät pissasta. Me kaikki nauroimme, mutta minä mietin hiljaa mielessäni miten kauan aikaa pojan pissaamisesta oli. Ja mietin kuinka pitkään hän oli tallustellut ympäri taloa niissä pissasta litimärissä sukissa. Ja miten minä olin tallustellut hänen jäljissään omissa sukissani. Mietin sitäkin, etten onneksi ollut käyttänyt vessaa hänen jäljiltään. Ja mietin, että heti kotona vaihdan kyllä sukat.