keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Alku - jollekin?

Me lähdemme hyvissä ajoin ajamaan kohti Turkua ja perhetalo Heidekeniä. Siinä, meille vielä tuntemattomassa rakennuksessa, pitäisi olla alkuinfo. Vyötiäisellä on vapaapäivä ja ilmassa kiireettömyyden tuntu, melkein kuin tässä oltaisiin huviajelulla.

Sepänkatu 3 ei sano minulle mitään, mutta Vyötiäinen osaa paikallistaa sen: paikka on lähellä Turun Ammattikorkeakoulua, jossa hänkin on aikoinaan opiskellut. Huh, yksi murhe vähemmän siis! Toinen murhe nostaa päätään parkkipaikan löytämisen muodossa. Se on Turussa aina yhtä tuskaa, etenkin opinahjojen lähellä. Parkkiruutu löytyy kuitenkin ja olemme hyvissä ajoin paikalla.

Perhetalo Heideken on kaunis rakennus, vanha. Ihanat portaat, pikkuisia huoneita ja kokoontumistiloja. Alkuinfo pidetään pienessä salissa, joka ei oikeastaan ole kokoushuonetta kummoisempi. Se tulee täyteen - läsnä on parikymmentä ihmistä - ja lämmin syysaurinko nostaa huoneen lämpötilaa. Joku vetää kaihtimet kiinni.

Huomaan, että olemme melkein viimeisiä paikalle tulijoita, vaikka tilaisuuden alkuun on vielä kymmenen minuuttia. Huomaan varovaisen uteliaita silmäyksiä, hymynpoikasen siellä ja katseen täällä. Samalla asialla olemme. Näen myös meidän olevan sieltä vanhemmasta päästä..

Tilaisuudessa on läsnä kaksi sosiaalityöntekijää, toinen Turun kaupungilta ja toinen Pelastakaa lapsista. Turun kaupungin puolesta puhuva suosittelee sijaisvanhempitoimintaa ja kaikenlaisia tukiperhemuotoja. Varsinaisesta asiasta, adoptiosta, kertoo PeLan ihminen.

Sosiaalityöntekijä kertoo hyvin perusasioita kansainvälisestä adoptiosta. Alkuinfossa ei siis tullut mitään yllätyksiä vastaan. Lähinnä se oli mielenkiintoista, sillä se antoi PeLalle kasvot: tuossa noin, juuri tuollainen, siinä voi olla se ihminen jonka kanssa me pohdimme adoptiota. Joku tuon kaltainen, tuolla lailla puhuva. Samalla tuntuu huimalta kuulla naisen puhuvan lapsensa saaneista adoptoijista. Että lapsen voi oikeasti saada, sittenkin! Voiko sitä edes uskoa..

Itse en tahdo innostua, en tahdo haaveilla, tahdon olla jalat maassa. Painan tietoisesti jarrua ja pistän jäitä hattuun. Sosiaalityöntekijä sanookin, ettei lasta voi luvata kenellekään. Itsekin olen päätynyt ajattelemaan meitä kaksin elävänä parina, joka EHKÄ kenties mahdollisesti saa lapsen. Joskus. Tai sitten ei. Nykyisin taitaa tosiaan olla enemmän adoptiohalukkaita pariskuntia kuin tarjolla olevia lapsia.

Tilaisuus kestää puolitoista tuntia. Kävelemme ulos kauniiseen, syksyiseen iltapäivään keltainen perhelomake käsissämme. Kyselen varovaisesti Vyötiäisen tunnelmia, koska luulen hänen lannistuneen kaikesta tästä loiset-hepatiitti-kiintymysuhdehäiriö-pitkäodotus -puheesta. Mutta hän tuntuu jollakin kummallisella tavalla melkein innokkaalta. Byrokratia - kaikki mahdolliset lääkärintodistukset, rikosrekisteriotteet ja muut paperit - ei myöskään näytä vaivaavan häntä. Minut se saa repimään hiuksiani, sen kaiken paperin painon ajatteleminen.

Perhelomake on nyt pöydälläni. Se saa levätä siinä hetken ja toipua matkastaan.

maanantai 4. lokakuuta 2010

Omat ja vieraat

Alkaessani tutustumisen adoptioon törmäsin usein oman käsitteeseen. Hämmästyin lukiessani joidenkin adoptiovanhempien kokemuksia: kuinka suoraan tullaan toteamaan "ai että teillä ei olekaan sitten omia lapsia, vaan vain tämä adoptiolapsi". Se suututti, se tuntui ja tuntuu niin paksupäiseltä ja typerältä.

Mutta asialla on myös kääntöpuoli, ehkä vielä huolestuttavampi kuin se, ettei sanoja käsitä adoptiolasta perheensä täysivaltaiseksi jäseneksi: mitä ilmeisemmin hän pitää biologista lasta vanhemman ehdottomasti omana, iki-omana suorastaan. Ja se pelottaa.

Minä en enää tiedä mitä ajatella koko sanasta oma. Kolme kirjainta, näennäisesti niin helppo, jokapäiväinen sana - mutta sittenkin? Oma - ja siitähän kätevästi johtuu omistaminen, sitäkö vieron? Ajatusta toisen ihmisen ehdottomasta omistamisesta.

Jotkut lapsiinsa selvästi pettyneet biovanhemmat saattavat pettyä juuri tuon vahvan oma-ajatuksen takia. Lapseni on omani, minun, joten hänen täytyy tulla tietynlaiseksi (samanlaiseksi kuin olen itse?), koska herranjumala sentään, ovathan ne geenitkin samat! Kun näin ei käy, niin tulee pettymys. Onko adoptiovanhempi sittenkin valmiimpi hyväksymään lapsensa muovautumisen omaksi persoonakseen, kun mukana ei ole tätä biologisen omuuden taakkaa?

Olen alkanut ajatella meidän kaikkien olevan samaan aikaan omia ja vieraita toisillemme. Biologinen lapsi tulee maailmaan vanhemman kautta, mutta hän ei ole puoliksi isää ja puoliksi äitiä, vaan geneettinen sekasotku tuhansista sukupolvista. Jokainen siitä valtavasta esivanhempien laumasta on tarvittu tuottamaan juuri tämä ihminen. Kuinka vähän meistä kukaan oikeastaan tietää taustastaan, kuinka vähäiset ne esivanhemmat, jotka tunnemme. Oma muisti yltää korkeintaan neljä sukupolvea taaksepäin: isovanhempien vanhemmat ovat vielä voineet olla elossa syntyessämme. Silti olemme mysteerejä itsellemme ja toisillemme. Emmekä ikinä täysin jonkun "omia", olimmepa sitten adoptoituja tai biologisesti vanhempiemme jälkeläisiä.

Sopeutumisesta

Alkuinfo on keskiviikkona. Odotan sitä innostuneena, mutta ehkä kuitenkin asenne on hiukan muuttunut kesän ajoista. Olen rauhoittunut, tasaantunut - olen alkanut myös ajatella mahdollista elämäämme kaksin.

Tahdon adoptiolasta, mutta tahdonko tarpeeksi? Jaksanko sittenkään tätä prosessia? Minusta tuntuu, että näihin kysymyksiin tulen törmäämään usein vielä neuvonnoissakin.

Jokin on muuttunut, syvin kriisi on ohi. Puoli vuotta vietin sellaisessa lapsettomuuskriisissä, ettei siihen päässyt aurinkokaan säteillään paistamaan. Puoli vuotta se vei - saman verran aikaa kuin uhmassa lyhyeksi leikatun tukkani kasvaminen sieväksi polkkamalliksi.

Hoitojen ollessa päällä tajusin omien vaikutusmahdollisuuksieni olevan nolla. Laihdutin sen 60-70 kiloa, ihan vain koska minun oli pakko. Tiesin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Jos X:n yliopistollisessa keskussairaalassa olisivat tahtoneet minun värjäävän tukkani siniseksi ja ottavan viisi tatuointia hoitoihin pääsyä vastaan, niin olisin joutunut tekemään senkin. Kärsin tuosta oman elämän hallinnan menettämisen tunteesta ja osittain se heijastuu ajatuksiin adoptioprosessista. Ennen annoin lääkäreille vallan ruumiini ja tekemisteni yli - nytkö annan saman vallan sosiaalityöntekijöille? Milloin saan oman elämäni takaisin itselleni, itse mietittäväksi ja elettäväksi kuten itse haluan?

En usko enää olevani valmis mihin vain lapsen saadakseni. Jos prosessissa jokin tökkii pahasti tai tuntuu mahdottomalta, niin sen voi keskeyttää. Ajatus tuntuu helpottavalta. En tahdo enää joutua "nalkkiin", selkä seinää vasten, olipa asia sitten mikä hyvänsä.

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Kateudesta

Olen aina pitänyt kateutta rumana ja pikkumaisena tunteena. Kateus on negatiivista ja tuhoavaa: minulla ei ole jotain, joten sinullakaan ei saisi olla. Siksi kateudesta on vaikea kirjoittaa - sen olemassaoloa itsessään on vaikea myöntää.

Olen miettinyt omaa, lapsiperheisiin kohdistuvaa kateuttani. Minulla kateuden tunne on kohdistunut raskausuutiseen, alkuraskauden aikaan ja ihan pienen vauvan vanhemmuuteen. Kaikkein myrkyllisimmältä ja pitkäkestoisimmalta tunnemyrskyltä olen säästynyt siksi etten koskaan ole pitänyt raskaudentilaa mitenkään erityisen kauniina. Minulle raskaus on ollut välttämättömyys: ilman sitä ei tule vauvaa. Tunnen lapsettomia, jotka kaipaavat juuri sitä isoa "vauvamasua" - itse en ole koskaan kuulunut tähän ryhmään. Olen kuullut liikaa siitä kuinka vaivalloisia voivat raskauden kolme viimeistä kuukautta olla. Samalla tavalla olen suhtautunut ajatukseen imetyksestä. Se on välttämättömyys vauvan ruokkimiseksi, mutta en ole kadehtinut imettäjiä tai toivonut kiihkeästi saavani imettää.

Kateuteni ulottuu vanhemmuuden sosiaaliseen puoleen. Tuntuu kuin vauvan myötä lapselliset saisivat yhtäkkiä ihan uudet, omat kuvionsa, joihin lapsettomalla ei ole pääsyä. Muodostuu perheystävyyksiä. Samaan aikaan lapsettoman sosiaalinen elämä kaventuu. Perheellisillä on tosiaan ne omat, uudet kuvionsa - toiset perheelliset - eikä lapsettomia kutsuta mukaan. Lapsettoman ja lapsellisen maailmat tuntuvat olevan kaukana ja niiden kohtaaminen on väkinäistä. Jotkut lapsen saaneet sanovat suoraan tajuavansa "vasta nyt" kuinka tyhjää ja tarkoituksetonta elämä oli ennen lasta.

Synnytystä en voi sanoa kadehtivani. Pikemminkin minua on suututtanut oma synnyttämättömyyteni, koska pelkään - tai oikeammin sanottuna tiedän - joidenkin ihmisten kuvittelevan synnytyspelon olevan syy lapsettomuuteeni. Oma äitini nimittäin iski käteeni joskus viitisen vuotta sitten lehtileikkeen synnytyspelosta. Näin hän teki ja sanoi rohkaisevasti, että kyllä se siitä! Niistä peloista voi päästä yli! Ensin hämmennyin aivan täysin, enkä löytänyt sanoja. Mistä ihmeen syystä hän kuvitteli minun kärsivän synnytyspelosta? Sitten tuli suuttumus. Meidän lapsettomuudestamme oli vedetty tällainen loukkaava ja typerä johtopäätös. Ja vaikka se olisi ollut tottakin, niin tietääkseni kukaan nainen Suomessa ei ole mummojen ja mammojen lehtileikkeiden varassa, vaan neuvolat ohjaavat synnytyspeloista kärsivät pelkopoleille. Tiedän tämän, koska eräs opiskelutoverini oikeasti kärsi synnytyspelosta ja sai valmennusta tällaisella pelkopolilla.

Minulle kateuden tunnetta on hillinnyt asian perinpohjainen työstäminen. Mitä oikein kadehdin? En tiedä voisinko sittenkään edes sanoa kadehtivani raskaana olevaa ystävää. Enhän tahtoisi olla raskaana hänen miehestään, vaan omastani. En tahtoisi hänen vauvaansa, vaan omani. Parasta lääkettä on tosiaan ollut sen tajuaminen, ettei ystäväni ole yhtä kuin minä. Hän voi olla raskaana, mutta koko hänen tilanteensa on niin erilainen kuin omani, ettei niitä mitenkään voi rinnastaa. Olen huomannut kadehtivani kykyä hedelmöittyä ja kantaa lasta. Mutta esimerkiksi ystäväni vauvaa en kadehdi enkä toivo itselleni. Se ei ole minun lapseni, ei se lapsi, jonka tahtoisin saada.

Sanottakoon tässä myös se, että "raskaana oleva ystäväni" josta edellisessä kappaleessa kirjoitin, on puhtaasti fiktiivinen hahmo. Minullahan ei tällä hetkellä ole raskaana olevia ystäviä. Heidän raskausajoistaan on tuollainen kymmenkunta vuotta aikaa. Siinä mielessä asiat ovat helpottuneet ja kateuden tuskatkin laantuneet.

Kateuden tunne on nimittäin minun kohdaltani usein kadonnut kun tuttavaperheiden vauvat ovat siirtyneet pikkulapsivaiheeseen. Muistan kerran olleeni vierailulla lapsiperheessä, jossa perheen poika opetteli juuri "pissaamaan kuin miehet", eli vessanrengas ylhäällä ja seisoma-asennossa. Hän päätti kokeilla kykyjään ihan yksin ja lopputuloksena pissasi sukilleen ja lahkeilleen. Vanhemmat kahvittelivat kanssani keittiössä, eivätkä huomanneet pienen miehen tekosia. Sitten joskus myöhemmin istuimme pojan kanssa hänen huoneensa lattialla ja leikimme autoilla. Siinä vaiheessa vanhemmat huomasivat nuoren isännän sukkien olevan ihan märät pissasta. Me kaikki nauroimme, mutta minä mietin hiljaa mielessäni miten kauan aikaa pojan pissaamisesta oli. Ja mietin kuinka pitkään hän oli tallustellut ympäri taloa niissä pissasta litimärissä sukissa. Ja miten minä olin tallustellut hänen jäljissään omissa sukissani. Mietin sitäkin, etten onneksi ollut käyttänyt vessaa hänen jäljiltään. Ja mietin, että heti kotona vaihdan kyllä sukat.

perjantai 24. syyskuuta 2010

Ettei totuus unohtuisi

Anna-Kaisa Hakkaraisen "Ihmeet tapahtuvat muille - lapsettomuuspäiväkirja" kiinnosti minua niin paljon, että varasin sen kirjastosta ja luin samantien. Oikeastaan yllätyin siitä, että jaksoin sen loppuun. Jotakin on nimittäin tapahtunut, joku väsymys ja turhautuminen. En enää jaksaisi puhua hoidoista tai lukea niistä. Tunnen myötätuntoa kaikkia hoidoissa olevia tai olleita kohtaan, mutta en jaksa. En jaksa munasolujen laskemista, hedelmöittyneiden munasolujen ynnäämistä ja punktiokertomuksia ja siirtostooreja. Liika on liikaa. Ylikuormitun ja tilttaan.

Hakkaraisen kirja kuitenkin puolustaa paikkaansa koska se muistuttaa lukijakuntaa jo otsikollaan siitä, ettei lääketiede voi auttaa meitä kaikkia. Itse asiassa kirja kannattaisi lukea ennen hoitoihin ryhtymistä. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.

Mietin joskus lääketiedettä, tuota kaksiteräistä miekkaa. Olisiko ollut helpompaa olla lapseton pari joskus vuosikymmeniä sitten, kun nykyaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ei ollut olemassakaan. Lapsia joko tuli tai ei ja sen kanssa elettiin. En tiedä onko meille ollut mitään konkreettista hyötyä Vyötiäisen siittiöongelmaan tutustumisesta tai minun endometrioosini syvällisestä tuntemuksesta. Eivät ne ainakaan ole helpottaneet lapsettomuuden tuskaa.

Tajusin jokin aika sitten erään asian. Vaikka saisin lapsen nyt heti, tässä paikassa, niin se ei korvaisi mitenkään niitä vuosia jolloin lapsen puuttuminen oli katkera suru. Nuo vereslihalla olon vuodet voisi ajoittaa ehkä ikävuosien 28 ja 35 väliin. Lohdutukseksi kaikille lapsettomille voin sanoa ainakin itseäni ikääntymisen auttavan. Minulle on helpompaa olla 38-vuotias lapseton nainen kuin 30-vuotias lapseton nainen.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Äiti lainausmerkeissä

Tässä blogissa pyrin ajoittain purkamaan mustia ajatuksiani. Mustat ajatukset ovat adoptioon liittyviä pelkoja, epäilyksiä ja huolia. Harvassa paikassa niistä oikeastaan pystyy puhumaan vapaasti. Sitä ei kuolemakseenkaan haluaisi loukata adoptioperheitä, eikä myöskään kärsiä syyllisyyttä omasta kehnoudestaan. Onneksi siis on olemassa anonyymi blogi!

Yksi musta ajatukseni koskee mahdollisen adoptioäitiyteni laatua. Olisiko se äitiyttä, vai päädynkö vain olemaan "äiti"? Kuuluvatko lainausmerkit sanassa silloinkin, kun puhun lapselle? "Tule tänne, kyllä 'äiti' auttaa". Olisinko äiti - vai vain yksi uusi hoitaja ehkä jo pitkässäkin hoitajien rimpsussa?

Nämä ajatukset ovat yllättäviä itsellenikin, sillä niin pitkään - jo ennen lapsettomuutta - olen ymmärtänyt äitiyden jonain ihan muuna kuin vain biologisena suorituksena. En voi pitää todellisena äitinä ihmistä, joka vain synnyttää - minulle äitiys on lapsen hoitamista, kasvattamista ja lapsen rinnalla elämistä. Aivan samoin tarvitaan lapsen siittämiseen vain yksi siittiö - isänä oleminen taas on jotain aivan muuta. Miksi siis nämä ajatukset, mistä tummasta paikasta ne tulevat ja tunkevat pintaan?

Tulisivatko lainausmerkit puheeseeni myös silloin, kun puhuisin lapsestani? Entä jos koko vaivannäön tulos olisi jonkinlainen aikuisten kotileikki?

Tuntuu pahalta kirjoittaakin näitä asioita. Mutta ne on pakko saada ulos.

Vieras muuttuu omaksi vain yhdessä elämällä. Ehkä.

maanantai 20. syyskuuta 2010

Käsitteet haltuun

Viime viikkoina olen kehittänyt kummallisen leikin. Puhun nimittäin koiristamme adoptiotermein. Tarkoituksena ei ole rinnastaa koiriamme adoptiolapsiin, vaan ottaa keskeisimmät adoptiokäsitteet suvereenisti haltuun ja osaksi luontevaa keskustelua. Näin olen yrittänyt tehdä Vyötiäisen vuoksi ja itseni.

Juttelen Vyötiäiselle siitä, kuinka koirilla on "oikeus surra menettämäänsä" ja tehdä se "rajustikin". Pohdiskelen myös mahdollisia kiintymyssuhteen häiriöitä - no, takertuvuutta meillä ainakin esiintyy ihan oikeasti, lähinnä se kohdistuu minuun. Koirien tulot meille ovat minun kielessäni hakumatkoja. Ihastelen hakumatkojen sujuvuutta ja koirien rauhallisuutta siinä tilanteessa ja tähdennän Vyötsille, ettei niin suinkaan aina (juuri koskaan) ole asian laita. Olisi voinut olla toisin, itkua ja parkua ja kolmen päivän täydellinen apatia.

Kaikesta naurettavuudesta huolimatta tämä on omalta osaltaan tuonut adoptiosanaston arkeemme. Täytyy vain olla varovainen, ettei myöhemmin adoptioneuvonnassa höläytä ilmoille tätä pikku detaljia - osakkeemme saattaisivat laskea siitä.

Adoptioterminologian ujuttaminen arkeemme vie kuitenkin vain osan aikaani. Lopun aikaa selailen vanhaa tietosanakirjaa kohdasta Filippiinit ja tutkiskelen internetin antia aiheesta. Filippiineillä on melkein 90 miljoonaa asukasta. Saariryhmä on nimetty Espanjan kuninkaan Filip II:n mukaan - espanjalaisethan pitivät jöötä Filippiineillä 300 vuoden ajan.

Tunnustuksia

Huomasin saaneeni Beautiful blogger tunnustuksen Rouva M:n lisäksi myös Green Turtlelta. Kiitos molemmille, tunnustus maittaa aina ja ilahduttaa tuoretta bloggaajaa. Nyt siis itse haasteeseen, jossa piti kertoa seitsemän asiaa itsestään.
1. Olen vasenkätinen.
2. Olen ollut "extrana" kotimaisessa elokuvassa.
3. Minulle on tehty aikuisena poskihampaiden oionta.
4. Kadehdin ihmisiä, joilla on suuri suku serkkulaumoineen.
5. Pesen hiukseni pelkästään shampoolla.
6. Rakastan joulukorttien tekemistä!
7. Tunnen irrationaalista syyllisyyttä luottokortin käyttämisestä, vaikka aina olemme maksumme maksaneet ajallaan. "Ja Visa-puolelta, kiitos" ovat sanat, jotka nostavat kummallisen nolostuksen punan poskille.

Kahdeksantena voisin vielä mainita olevani todellinen tumpelo tietokoneiden kanssa. En nytkään onnistunut saamaan Beautiful blogger-kuvaa tähän postaukseen!

torstai 16. syyskuuta 2010

Pieni hyvä uutinen!

Ilmoittauduimme alkuinfoon, joka - valmistautukaa järisyttävään yllätykseen - onkin jo lokakuun 6. päivä! Olin surrut jo sitä, että aloitus menisi marraskuulle ja Helsinkiin. Nyt sen sijaan pääsemme Turkuun ja vielä kuukautta odotettua aiemmin. Tätä kannattaa hehkuttaa. Voitto on pieni, mutta voitto kuitenkin. Jokaisesta pienestä positiivisesta asiasta jaksaa ilahtua ja pitää ilahtua, sen tiedän: ne kirjavoittavat odotuksen harmaita päiviä.

Vyötiäinen yllättää - taas kerran

Keskustelimme Vyötsin kanssa mahdollisista kohdemaista. Yllätys yllätys, hän tuntuu kallistuvan vahvasti Filippiinien suuntaan. Mies sanoo myös, ettei mahdollisen tulokkaan sukupuolella ole hänelle väliä ja itse asiassa minäkin olen jo päässyt "poikapelostani"! Kuvittelin ja pelkäsin, etten osaa kasvattaa tasapainoista miestä, koska poikien maailma on minulle niin vieras. Vartuinhan kuitenkin naisvaltaisessa kodissa, jossa isä ei turhan paljon viettänyt perheaikaa vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa.

Sitten ajattelin taas kerran, etten voi olla ainoa tässä asemassa oleva adoptiokokelas. Isien tiivis läsnäolo perheissä ei oikeastaan ole kovinkaan vanha keksintö. Ikäluokkani ihmisten joukossa on monia naisvaltikan alla kasvaneita. Ja siinä vain kasvattavat lapsiaan, olivatpa he sitten poikia tai tyttöjä. Joten jos he, niin miksi en minä?

Kiitos ja kumarrus - palaan asiaan

Rouva M. antoi ihanan tunnustuksen lapsenkengissään taapertavalle blogilleni. Kiitos suuri siitä! Palaan varmaan viikonlopun aikana tunnustukseen sisältyvään haasteeseen ja olisipa sekin mukavaa, kun saisi ähellettyä kauniin tunnustuskuvan tänne blogini etusivulle.

torstai 9. syyskuuta 2010

Päätös tämäkin

Olen päättänyt olla kokonaan katsomatta YouTuben adoptioaiheisia videoita. Ne lietsovat toivotonta lapsenkaipuuta ja valavat odotukseni betoniin. Nyt kun olen päätöksestäni ilmoittanut kirjallisesti tässä blogissa, niin toivottavasti sen rikkominen käy vaikeaksi!

Sattuma vai suunnitelma?

Minullahan oli se pikkuinen operaatio viime viikolla sairaalassa. Selasin odotellessani muutaman naistenlehden läpi. Ihme ja kumma: kahdessa oli adoptioaiheinen artikkeli! Toinen kertoi minulle jo tutuista ihmisistä, eli "Palnan tyttäret"-dokumentin perheestä ja toisen aiheena oli suomalaisnaisen itsenäisesti toteuttama adoptio Pakistanista.

Sattumaako vai Suurta Suunnitelmaa? Olisi mukavaa uskoa kohtaloon ja elämää suurempiin voimiin, mutta luultavasti olen menneinä vuosina ohittanut kampaajalla ja erilaisilla lääkärivastaanotoilla monet adoptioartikkelit. Nyt niille vain on herkistynyt ja ne lukee ahmien - aihe on astunut omaan elämääni.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Monia kysymyksiä, vähän vastauksia

Voiko ihminen sairastua adoptiokuumeeseen? Näin on ainakin tapahtunut itselleni. Tahtoisin tietää niin paljon ja järjestellä asioita, on kuin joku olisi ruiskuttanut injektioneulalla minuun täyden satsin toimintatarmoa.

Mietin missä vaiheessa kertoa läheisille tästä kaikesta, lapsettomuudesta ja adoptiohaaveesta? Minulla on sellainen tunne, että ainakin lapsettomuusasia olisi hyvä puhua alta pois tässä syksyn kuluessa. En kadu sitä, etten puhunut siitä hoitojen ollessa päällä: en olisi osannut antaa arvoa ihmisten hyvää tarkoittaville kysymyksille munasolujen kypsymisestä ja hedelmöittymisestä ja punktioista ja siirroista. Kuinka ihmeessä olisin voinut niille antaa arvoa, kun koko hoitoruljanssi sai loppuvaiheessa minut kiehumaan kiukusta lähinnä turhuutensa vuoksi?

Pelkään vähän samaa tämän adoption kanssa. Käykö niin, että asiasta kerrottuamme vähän jokainen alkaa kysellä missä vaiheessa se teidän adoptio on. Ja voi pojat, siinä sitä riittää aikaa kysellä, kun tulossa on puolen vuosikymmenen odotus! Ehkä sopiva aika kertoa on ensimmäisen adoptioneuvonnan jälkeen.

Oma maa mansikka

Maamietinnätkin ovat pitäneet aivoni työteliäinä. Alussa toiveet kohdistuivat Filippiineille ja Kiinaan, nyt taas tuntuu kuin Kiina olisi se ainoa mahdollinen. Tein selvitystyötä netissä: Filippiineiltä kai tulee kansainväliseen adoptioon suurimmaksi osaksi poikia ja minusta tyttö sopisi meille paremmin. Tiedän, että filsuissa odotusaika on puolet Kiinan ajasta ja tiedän meillä olevan aika hyvät mahdollisuudet saada suosituskirje seurakunnalta. Mutta Filippiinit maana ja kulttuurina ei oikeastaan kiinnosta sen suuremmin, enkä osaa mielikuvitella meitä esimerkiksi 4-vuotiaan pojan vanhempina.

Periaatteessa olen valmis jopa jättämään koko prosessin - niin suuri sääli kuin se olisikin - jos meidät arvioidaan liian vanhoiksi Kiina-odottajiksi. Tämä on niin suuri päätös, että minusta ei kannata kompromissata maavalinnan kanssa.

Ja sekin vielä, se minkä jo aiemmin sanoin: olen vaikuttunut Kiinan tavasta hoitaa adoptioita. On ihanaa, ettei lasta noin vain lykätä uusille vanhemmille, vaan hoitajat ovat tilanteessa läsnä ja tekevät parhaansa pehmentääkseen pienen ihmisen kokemaa iskua.

Mietin ihan hassuja, hulluja asioita, kuten onko olemassa kansanluonnetta? Reagoivatko eri kulttuuritaustoista tulevat lapset eri tavalla luovutukseen?

tiistai 7. syyskuuta 2010

PeLa, PeLa!

Aamusta varhain tartuin minä kännykkään ja soitin. Sormet tuntuivat kovin jäykiltä ja kylmiltä - jännitti! Nyt jälkeenpäin ihmettelen mitä oikein odotin kuulevani luurin toisessa päässä? Pilkkaavaa ivanaurua tai toteamuksen, että sinusta nyt ei ainakaan tule adoptiovanhempaa, älä edes haaveile sellaista?

Virkailija oli asiallinen ja kyseli meidän iät ja lapsettomuustaustan. Siinä mielessä tietysti vähän masennuin, kun tuli tästä ikäasiasta puhe ja siitä, kuinka se vaikuttaa meidän prosessiin - mutta tiedänhän itsekin, ettemme ole nuoria. Kai se oli odotettavissa, ettei korkea ikä ole mikään suositus näissä kuvioissa.

Ikävä kyllä seuraava alkuinfo on vasta marraskuussa! Itse asiassa tänään olisi ollut yksi, mutta siihen emme tietenkään päässeet tällaisella varoitusajalla. Se marraskuun alkuinfo on Helsingissä. Kyselin mahdollisuuksia saada näitä infoja Turkuun ja vasta puhelun päätyttyä tajusin, että luultavasti se lykkäisi infoa vielä pitemmälle ja sitä en tahdo. Jos se vaatii Helsinkiin menemistä, niin täytyy sitten kai mennä. Ainakin jos se Turun info on vasta joskus joulukuussa tai ensi vuoden puolella.

Toivottavasti neuvonnat eivät rutiininomaisesti ole aina Helsingissä. Meiltä on Helsinkiin 200 kilometriä ja onhan se nyt jonkinmoinen matka ja järjestelykysymys.

Harmitti, kun unohdin kysyä onko neuvontoihin pitkä jonotusaika. Mietin pitäisikö soittaa uudemman kerran ja kysyä. Olisi mukavaa tietää onko meillä realistisia mahdollisuuksia (ottaen huomioon ikämme ja mahdollisen jonotusajan) pitää tätä unelmaa hengissä.

Toivottavasti en antanut itsestäni omituista tai neuroottista kuvaa. Pelkään nauraneeni kähisevällä äänellä ja olleeni tekopirteä. Puhuin lisäksi hölmösti "virallisista tahoista", kun viittasin sosiaaliviranomaisiin ja PeLaan. "Viralliset tahot" mainitsin pariinkin otteeseen puhelun aikana, kun yritin selvittää miksi vasta nyt hakeuduimme adoptioneuvonnan piiriin. Puhuin siitä, kuinka korkea kynnys oli ja kuinka yritin ensin itse selvitellä tunteitani ennen "virallisten tahojen" ottamisesta mukaan.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Viikolla 35

Pirteä sairaanhoitaja saattelee minut naistenklinikan kahvipöydän ääreen ja esittelee jääkaapin, teet ja kahvit. Minä nyökkäilen, vaikka kaikki onkin vanhastaan tuttua. En viitsi sanoa olleeni täällä kyllästymiseen asti silloin vuosia sitten hedelmöityshoitojen ollessa päällä. Tällä kertaa vaivani on pieni ja se on nyt hoidettu: pikkuruisen ihonalaisen patin poisto paikallispuudutuksessa. Oloni ei ole tokkurainen, ei kipeä eikä tuskainen niin kuin oli silloin ennen.

Pöydässä istuu jo noin ikäiseni nainen, joka ei vaikuta ollenkaan niin hyväkuntoiselta kuin minä. Istun alas, katsomme yhdessä aamuteeveetä. Hänellä on edessään puolikas sämpylä, toisen puolen hän on jo syönyt. Minä laitan itselleni samanlaisen, on hiljaista. Kamomillatee tuoksuu.

Vähitellen alamme jutella. Kerron omasta pikku operaatiostani humoristiseen sävyyn. Vieressäni istuva nainen kertoo olevansa kolmen lapsen äiti. Hänelle on juuri tehty sterilisaatio. Hän kertoo viimeisen raskautensa saaneen alkunsa, vaikka hänellä oli kierukka käytössä. Se sai aikaan sterilisaatiopäätöksen.

Hän kertoo miettineensä vahinkoraskauden aikana sitä, kuinka epäoikeudenmukainen ja kummallinen paikka maailma on. Jotkut tulevat raskaaksi, vaikka ehkäisevät minkä ehtivät ja toiset eivät tule raskaiksi hoidoillakaan. Minä kerron olleeni täällä hoidoissa, juuri tuossa noin, osoitan lähellä olevaa sänkyä, tuossa noin makasin odottaessani ensimmäistä punktiotani. Olemme hetken hiljaa. Tunnelma on rauhallinen ja seesteinen. Se on tämän todellisuuden hyväksyvä juuri tällaisena kuin se on. Me emme voi sille mitään, ei ole syyllisiä eikä valitusosoitetta. Kummallakin meistä on ollut surumme. Ne ovat olleet erilaisia suruja, silti varmasti yhtä suuria ja merkittäviä.

Minä toivotan naiselle kaikkea hyvää ja pikaista paranemista ja hän tekee samoin. Lähden itse pois heti sämpylän syötyäni. Pelkään saavani parkkisakon, koska tiedän kolikoilla ostamani ajan jo umpeutuneen. Sairaalan ovesta astun ulos alkusyksyn huikaisevaan auringonpaisteeseen. Eikä tuulilasissani ole parkkisakkoa.

Lupa pitää lapsista

Ihmeellinen asia on tapahtunut. On kuin olisin antanut itselleni taas luvan pitää lapsista. Lapsettomuushoitojen aikana tein jotain sellaista, mistä en ole ylpeä. Teeskentelin tilannetta tuntemattomille etten pidä lapsista, etten välitä lapsista suuremmin, että en haaveile äitiydestä ja perheestä. Minulle se oli selviytymismekanismi. Oli pakko suojautua sääliltä ja jopa ystävälliseltä myötätunnolta. Pelkäsin joko alkavani itkeä sellaista kohdatessani, tai sitten raivota. Kumpikaan ei vaikuttanut kivalta vaihtoehdolta. Lisäksi näennäisen viileä asenne lapsiin viestitti, että ei kannata kysellä lisääntymisestä, eikä ihmetellä pitkää lapsetonta avioliittoamme. Annoin ihmisten kai kuvitella, että tilanteemme on vapaaehtoinen.

Nyt tuntuu - ehkä tämän alkavan adoptiohaaveen myötä - kuin voisin taas antaa itselleni luvan olla julkisesti lapsirakas, niin kuin olin joskus monia, monia vuosia sitten. Se sisällä oleva hellyyden tunne ei enää haavoita tai saa kyyneliin. Edistysaskel tämäkin, vaikka pieni.

Ja huomenna kello yhdeksän soitetaan PeLaan!

perjantai 3. syyskuuta 2010

Pienin askelin

Sain itsestäni irti soitot sossuun ja Pelastakaa lapsiin. Meidän kunnassamme nimittäin PeLa on se instanssi, joka hoitaa adoptioneuvonnan. Paljon en saanut tuosta ensimmäisestä PeLa-soitosta: pitää koettaa uudestaan ensi viikon tiistaina, koska silloin päivystää paikalla adoptiotietäjä. Kirjoitin kuuliaisesti muistiin sekä puhelinnumeron että kellonajan ja vyötän itseni viikonlopun aikana uuteen koitokseen.

Minun piti soittaa jo maanantaina - kunpa olisinkin sen tehnyt - mutta sitten tapahtui jotain. Olen ilmeisesti yhä kaikkien tuulien vietävissä tässä adoptioasiassa, koska ihan satunnaiset, pienet asiat saavat minut masentuneelle ja epävarmalle kannalle. Lueskelin vasta löytämääni blogia ja sen kirjoittaja, minua viitisen vuotta nuorempi nainen, sanoi jättävänsä adoption sikseen jos joutuisi odottamaan prosessin alkua 38-vuotiaaksi asti. Tämä ja pari muuta ikään liittyvää asiaa suistivat minut jo valmiiksi hauraasta tasapainostani.

Taas tulivat ne ajatukset. Mitä oikein olen tekemässä? Me emme ole nuoria, Vyötiäinen ja minä, ja prosessi on pitkä. Tahdonko olla 45-vuotias pikkulapsen äiti? Onko minusta siihen fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti?

Olen huomannut Suomessa tietynlaisen suuren varmuuden kulttuurin, mitä vanhemmuuteen tulee. Se on ajoittain julma ja ehdoton. Keskustelupalstoilla riehuu väki, jonka mielestä lapset on saatava 18-23-vuotiaina. Sitä vastustaa väki, jonka mielestä oikea ikä on 25-28-vuotta ("sitten kun on valmistuttu, sitten kun on ammatti!"). Hyvin harva puolustaa tai ymmärtää nelikymppisen äitiyttä. Ja niin, ihan oikein, tämä ikäkeskustelu liittyy tietysti juuri äiteihin - isien iästä ei pidetä niin suurta lukua. Kun kuusikymppinen miespoliitikko tai julkimo tulee isäksi, niin kuuluu ihastelevia kommentteja pienokaisen suloisuudesta ja isän jäyhyyden sulamisesta pienen tulokkaan edessä.

Nelikymppisen naisen äitiys nähdään itsekkään uraohjuksen äitiytenä. Laskelmoiva naaras odottaa vanhaksi muoriksi asti kunnes ujuttaa lapsen johonkin väliin uraansa. Nelikymppinen äiti ei pysty pitämään rajoja lapsilleen, hän on "eri sukupolvea" (ilmeisesti 25-vuotias äiti on sitten samaa sukupolvea lapsensa kanssa, kuinka erikoista) kuin jälkikasvunsa. Nelikymppinen äiti on ylisuojeleva, saa teini-ikäisen lapsensa häpeämään vanhempiaan ja niin edelleen ad infinitum.

Tiedän ettei tuon löytämäni blogin kirjoittaja sanonut, että kaikkien minun ikäisteni olisi jätettävä adoptio mielestään. Hän kirjoitti koskettavasti omasta, yksilöllisestä tilanteestaan ja päätöksistään. Monet muut tahot kuitenkaan eivät kirjoita ja puhu omista tilanteistaan, vaan yleistävät.

Perheenä me emme olisi samanlaisia kuin muut. Ensinnäkin olisimme vanhempina keskiarvoa iäkkäämpiä ja siksi toisekseen olisimme tietysti adoptioperhe. Erilaisuutta yllin kyllin.

Tietysti mietin myös omaa lapsenkaipuutani. Jaksanko odottaa viidestä seitsemään vuotta? Pelkkä ajatuskin saa sormet näpelöimään Väestöliiton klinikan numeroa ja päässä sinkoilee levottomia ajatuksia lahjasoluhoidoista. "Hoidoista", voi herranjumala sentään!

Järkeni kuitenkin sanoo, että ensi tiistaina soitan kiltisti PeLaan ja toivon asian vihdoin etenevän kunnolla. Näin tulen tekemään, vaikka olenkin 38-vuotias. Kadun sitä, että en aloittanut aiemmin - vaikka jo 2000-luvun puolivälissä julkisen puolen "hoitojen" loputtua - mutta en voi muuttaa mennyttä. Tuohon aikaan olin niin rikki ja tuskainen, ettei minusta olisi ollut aloittamaan tämän kokoluokan prosessia. Anteeksi vain maailma ja erityisesti oikeassaolon erikoisasiantuntijat!

Nyllätys

Nyllätys on yhtä kuin negatiivinen yllätys. Sellaisen sain kun Vyötsi kertoi lapsena saaneensa tukkapöllyä joskus niin rajusti, että oli pienellä pojalla vedet silmissä.

Olemme tunteneet toisemme ihmisiän ja olen kuvitellut tietäväni paljon Vyötiäisen lapsuudesta. Tätä en silti tiennyt ja se yllätti. Olen aina ollut siinä käsityksessä, ettei Vyötsiä kuritettu fyysisesti, kuten ei minuakaan. Meistä kumpikaan ei hyväksy minkäänlaista lapsen fyysistä rankaisemista.

On vaikea kuvitella appivanhempiani tekemässä niin, vaikka ei sen kai pitäisi olla erityisen vaikeaa. Koko keskustelumme sai alkunsa siitä, kun aloin miettiä kuinka montaa lapsuudenystävääni itse asiassa kasvatettiin vitsan voimalla. Siihen aikaan se ei ollut mitenkään epätavallista siinä kulttuuriympäristössä.

perjantai 27. elokuuta 2010

Ei sen näin pitänyt mennä!

Suuri Adoptiokeskustelu ei ollut suuri, eikä oikeastaan edes keskustelukaan. Eikä se mennyt ollenkaan suunnitelmieni mukaan.

Olin ajatellut kaiken valmiiksi. Päässäni olivat hyvässä järjestyksessä kaikki adoptiota tukevat ajatukseni, niin hölmöt kuin viisaat. Olin ajatellut aloittaa keskustelun puhumalla vanhemmuudesta ja sen tuomasta ilosta ja siitä, kuinka kovasti tahtoisin olla äiti ja kuinka Vyötiäinen varmasti olisi hyvä ja onnellinen isä. Mutta se ei mennyt niin.

Se meni näin: kumpainenkin olimme sukuloinneista hiukan väsyneitä. Oli torstai, olimme matkalla ruokakauppaan - en nimittäin suunnitelmistani poiketen puhunutkaan suutani puhtaaksi pitkällä automatkalla äitini luo - ja minä hypistelin kirpputorilta ostetun käsilaukkuni vetoketjua höläyttäen, että kannattaisikohan meidän aloittaa se adoptioneuvonta. Vyötiäinen sanoi, että mikäpä siinä, ei siitä varmaan haittaakaan ole.

Ja se siitä. Elämä ei aina suju suunnitellusti, oikeastaan se ei juuri koskaan tee niin. Viis siitä, tärkeintä oli kuitenkin saada suunsa auki. Maanantaina tämä tyttö soittaa sossuun ja sopii neuvonnasta!

A propos, äiti

Minä en olisi minä, jos en onnen hetkenäkin kokisi huolta ja murehtisi jotakin. Tällä kertaa murehdin aiheesta äiti. Mietin pitääkö minun mainita sosiaaliviranomaisille, että minulla on hyvin etäinen suhde äitiini? Kuinka paljon tahdon puhua äidistäni ja suhteestani häneen? Kuinka paljon minun pitää puhua siitä?

Eräs syy adoptiomyönteisyyteeni on äitisuhteeni. Juuri sen vuoksi en jaksa pitää biologiaa niin tärkeänä tai olennaisena siteenä kahden ihmisen välisessä suhteessa. Mietin aina, että biolapsen ja biovanhemman kohtalo voi olla sama kuin äitini ja minun - tai vielä huonompi.

Meillä on kohteliaat välit, mutta läheisiä emme ole. Äitini ei osannut päästää irti minusta, perheen "vauvasta", ja tästä on seurannut paljon kiusaa suhteellemme. Toisin kuin minä pitää äitini biologiaa ensiarvoisen tärkeänä: hän ei juuri noteeraa vävyjään millään tavalla perheeseen kuuluviksi ja ainakin minua se surettaa. En itse halua ajatella perhettä jonain umpiona, tiiviisti suljettuna säilykepurkkina, johon "ulkopuolisilla" ei ole pääsyä muuta kuin vierailevina tähtinä. Mietin miltä minusta tuntuisi, jos Vyötiäisen vanhemmat asennoituisivat minuun, miniäänsä, tuolla tavalla.

Senkin tiedän, ettei äitini omassa perheessään hyväksy adoptiota - kansainvälistä nyt kaikkein vähiten. Mietin pitääkö minun sanoa tämä? Äitini ei ole rasisti siinä mielessä, että messuaisi eri rotujen paremmuudesta tai huonommuudesta, mutta ei hän myöskään usko kiinalaisten tai afrikkalaisten kuuluvan suomalaisiin perheisiin.

lauantai 21. elokuuta 2010

"Onko meillä kriisi?"

Viime yönä "hoidot" tulivat uniini asti. Unessa olin adoptiovalmennuksessa (hyvä enne?), mutta jostakin syystä se järjestettiin juuri siinä paikassa, jossa ICSI:t meillä alkoivat, eli X:n yliopistollisessa keskussairaalassa naistenklinikalla. Neuvojana oli vieläpä se lääkäri, joka teki ensimmäiset kolme iksiäni. Hänellä oli piirtoheitinkalvoja, joissa oli aivan uskomatonta roskaa ranskalaisilla viivoilla listattuna. Kuten esimerkiksi: aika on hyvästä, adoptiolapsen odottaminen on parasta aikaa, aika valmentaa, ja niin edelleen. Hermostuin unessa aivan totaalisesti, nappasin kalvon lääkäriltä omiin hyppysiini ja raivosin hänelle muutaman tosiasian aiheesta ajan kuluminen, lapsettomuus ja odottaminen.

Pelkään joskus kyllästyttäväni Vyötiäisen näillä lapsi-hoidot-adoptio -puheillani. Siksi en nyt ole vähään aikaan maininnut adoptiota ollenkaan - säästän aihetta ensi viikon Suureen Keskusteluun. Käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä hän ei ehkä täysin pysty ymmärtämään. Tänään juttelimme puhelimessa - Vyötsi on mökillä - ja kerroin perjantaina tulleesta Simpukka-yhdistyksen tietovihkosesta "Lapsen muotoinen unelma: tahaton lapsettomuus kriisinä". Vyötiäinen kysyi onko meillä kriisi? Minä sanoisin, että on.

Toisaalta olen jollakin tasolla tyytyväinen siihen, että kriiseilen nyt, koska se tarkoittaa myös asioiden edistymistä. Käyn vaihe vaiheelta läpi tunneskaaloja, mietin uudestaan elämäämme. Suru tulee ja menee. Ja tämän tien päässä on mielenrauha, tämän asian kanssa on mahdollista päästä sopuun. Näin minulle joku hiljainen ääni kuiskaa.

Kerjääminen ja kaupustelu kielletty

Eräs ajatus sulki myös (hetkeksi!) suuni adoptiosta. Aloin miettiä ettei adoptoitavan lapsen - tai minkään lapsen - pitäisi koskaan joutua kerjäämään rakkautta, kotia ja perhettä. Hänen pitäisi saada ne hänelle luonnostaan kuuluvina ja vanhempien pitäisi kokea olevansa onnekkaita saadessaan juuri tämän lapsen. Jos jankuttaisin adoptiosta koko ajan Vyötiäiselle ja yrittäisin väännellä ja käännellä hänet väkisin hyväksymään sitä, niin enkö silloin juuri kerjäisi häntä rakastamaan lasta, joka on oikeutettu rakkauteen ja motivoituneisiin vanhempiin?

Jään siis odottavalle kannalle. Viimeistään ensi viikon torstaina minulla on enemmän kerrottavaa.

torstai 19. elokuuta 2010

Suvin polku

Suvi Linden on viime aikoina ollut usein mielessäni. Tuntuu niin erikoiselta se, ettei Suvi Linden miehineen hakeutunut "hoitoihin", kun lasta ei kuulunut.

Olen aina ajatellut tätä lapsettomuusasiaa kolmivaiheisena polkuna: 1. yritetään lasta - lasta ei tule, joten 2. mennään tutkimuksiin selvittämään miksi näin on, jonka jälkeen 3. hakeudutaan "hoitoihin". On erikoista ajatella, että jotkut astuvat vain sen ensimmäisen askeleen tuolla polulla. Vapaaehtoisesti he jättävät kakkos- tai kolmosvaiheen sikseen, vaikkei se aina olisi rahasta kiinni.

Mietin onko oma oloni yhtään helpompi kun tiedän noin suunnilleen mistä meillä kiikastaa se biologisen lapsen saaminen? Mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee?

Jos joskus nuorempana oudoksuinkin niitä ihmisiä, jotka valitsevat "Suvin polun", niin en oudoksu enää. Taitavat olla hyvinkin viisasta joukkoa.

Ensi viikolla: Suuri Adoptiokeskustelu!

Uskon nyt saavuttaneeni adoptioasian kanssa sellaisen tasapainon, että en tunne tarpeelliseksi painostaa, nalkuttaa, syyllistää, valittaa tai kerjätä. Vielä muutama viikko sitten olo oli toinen. Olenkin päättänyt ottaa Adoptioasian nyt kerralla puheeksi Vyötiäisen kanssa: meillä on ensi viikolla edessä pitkä automatka, kun menemme äitiäni katsomaan. Puhutaan siis sitten. Yleensä meillä autossa käydyt keskustelut ovat aika onnistuneita ja kaikin puolin hyviä: televisio tai tietokone ei ole viemässä huomiota plus Vyötsi tykkää ajaa.

Sanon suunnilleen näin: uskon meistä voivan tulla hyviä vanhempia. Uskon myös, että lapsi antaa elämään paljon ainutlaatuista sisältöä, tarkoitusta ja jatkuvuutta. Minä olen valmis kansainväliseen adoptioon - jos sinä olet. Jos se tuntuu sinusta mahdolliselta, niin aloitetaanko se adoptioneuvonta. Jos taas olet ihan varma siitä, että tämä ei ole sinun juttusi, niin jätetään se sitten sikseen.

Olen kai vihdoinkin tässä kesän kuluessa tajunnut sen, että en voi kaataa oman pääni ja sydämeni sisältöä Vyötiäisen vastaaviin elimiin. Hänellä on siellä omat sisällöt ja ne ovat ihan yhtä arvokkaat kuin omani. Minä tiedän, että voisin rakastaa adoptiolasta. Vaistoni sanoo senkin, että Vyötiäinen voisi. Mutta vaikka uskon olevani tässä asiassa melkein sataprosenttisen oikeassa, niin silti en voi tehdä päätöstä hänen puolestaan.

Jos oikein tiukaksi menee ja pitää todellakin katsoa mitä viivan alle jää, niin sinne jää onnellinen avioliitto. Jos Vyötsi ei tahdo adoptiota, niin sitten meidän on luovuttava siitä ajatuksesta ja joko jatkettava kirottuja ja hyödyttömiä, rahat vieviä "hoitoja", tai sitten unohdamme lapsiasian ihan kokonaan ja elämme kaksin. Tai oikeastaan neljästään, jos lasketaan Tiuhti ja Viuhti mukaan!

Olen kesän kuluessa myös miettinyt katkeroidunko Vyötiäiseen, jos hän torppaa tämän adoptioasian. Suuri suru se varmasti on, mutta suruihin tämän lapsettomuusasian kanssa on jo tottunut. Niitä vastaan taistelee rutinoituneesti, ihan kuin joku ninja tai karateka.

Kesän aikana olen myös käynyt erilaisissa lapsettomien tukiryhmissä. Sitä en olisi ajatellutkaan tekeväni joskus viisi vuotta sitten! Ne ovat upeita paikkoja vertaistuen saamiseksi, mutta tiedän senkin, että en tahdo jäädä tuleen makaamaan tämän asian kanssa. Lapsettomistakin suuri osa on "hoidoissa" ja monesti lapsettomien keskustelut menevät lääkkeiden, hoitomuotojen ja lääkäreiden vertailuiksi. Itse koen olevani nyt kurkkua myöten täynnä "HOITOJA", eikä minua haittaisi vaikka en enää koskaan kuulisi sitä sanaa.

En ainakaan tahdo olla sellainen ihminen, jonka koko loppuelämää lapsen puuttuminen synkistää. Uskon, että meillä ihmisillä on kuitenkin vain tietty kiintiö märehtimiselle ja tyytymättömyydelle ja kun mennään paljon yli siitä, niin ihminen muuttuu. Satunnaisiksi tarkoitetut tunteet ja toiminnat (suru, katkeruus, märehtiminen, vellominen) muuttuvatkin pääasiallisiksi touhuiksi. Katkeruussolut riehaantuvat, ne toimivat kuin syöpä ja syntyy etäpesäkkeitä - koko olemus vallataan. Toisin sanoen naisesta tulee katkera akka.

torstai 12. elokuuta 2010

Kylmiä suihkuja

Luin Marianne Peltomaan adoptioaiheisen romaanin "Ihon alla". Silmiin osuu jotain, se hyppää tekstistä ylös ja eteen: kansainvälisesti adoptoitujen keskuudessa itsemurhat ovat neljä kertaa tavallisempia kuin muun, syntyperäisen väestön. Näin on todettu asian olevan ainakin Ruotsissa.

Peltomaan kirjat ovat romaaneja, mutta esimerkiksi "Ihon alla" kirjan lopussa on luettelo erilaisista kansainvälistä adoptiota käsittelevistä nettisivustoista. En usko tuon "neljä kertaa yleisempää"-jutun olevan fiktiota. Sen täytyy olla totta.

Tuntuu kauhealta pelkkä ajatus jonkun tuomisesta tänne vain olemaan onneton. Ja mahdollisesti yrittämään itsemurhaa. Peltomaan kirjan adoptiolapset ovat pääsääntöisesti melko onnettoman ja häiriintyneen oloisia lapsia ja nuoria. Tahtoisinko itse "raastaa" tänne lapsen, joka ei tahtoisi lähteä kotoaan, näkisi minut vieraana ja olisi kuten Peltomaan luoma Nora-tyttö?

Sitten ajattelen taas kaikkia niitä pariskuntia, jotka adoptoivat lapsen kaukaa ja menevät vielä toisellekin hakumatkalle. Eli eihän se nyt voi olla pelkkää kurjuutta ja surkeutta, eihän? Kansainvälinen adoptio vaatii paljon rahaa, aikaa, viitsimistä. Tuskin kukaan siihen ryhtyisi, jos odotettavissa olisi vain kärsimysnäytelmää? Täytyyhän joidenkin lasten sopeutua, ovathan jotkut heistä edes onnellisia?

Tuntuu inhottavalta edes kirjoittaa tästä, koska tiedän adoptiovanhempien olevan vanhemmuuteen hyvin motivoituneita ja asioita pohtineita ihmisiä. Tuntuu rumalta tuoda esille tämä itsemurha-asia ja kaikki ongelmat. Mutta pakkohan näitäkin on miettiä. Minä mietin, kirjoitan melkein kuin vain itselleni, omia pelkojani ja pohdintojani.

Tavallaan on sääli, ettei blogimaailmassa ole montaa blogia, jotka käsittelisivät hiukan vanhempien adoptiolasten sopeutumista. Useimmat blogit ovat kai edelleenkin odotusblogeja. Lapsen tultua päivitystahti harvenee, tai blogi katoaa kartalta. Sen ymmärtää - ihan samoin biologisen lapsen saaneilla on ehkä muutakin mielessään kuin bloggaaminen - mutta silti se tekee olon epävarmaksi. Millaista arki on lapsen kanssa?

Lämpenee(kö?)

Peltomaan kirjojen jälkeen Kiti Luostarisen ohjaama dokumentti "Palnan tyttäret" oli lämmin ja koskettava. Ihanaa, että kirjastoista löytyy tällaisia helmiä! Teki mieli hymyillä, itkeä ja nauraa. Suomalainen pariskunta adoptoi ensin yhden tytön ja sitten toisen Intiasta. Ainakin tässä dokumentissa perhe näytti olevan kokonaisuus, lapset luontevasti vanhempiensa lapsia.

Peltomaan kirjat eivät rohkaise adoptoimaan (ainakaan minua), Luostarisen dokumentti sen sijaan näyttää sen olevan mahdollista, sen voivan onnistua ihan hyvin. Kuitenkin oma sydän ja pää ovat ne, joita on kuultava.

En ole vieläkään saanut suutani auki Siihen Suureen Adoptiokeskusteluun Vyötiäisen kanssa. Kerroin hänelle Luostarisen dokumentin hauskoista ja surullisista jutuista - hän vaikutti ihan kiinnostuneelta ja juttelimme lyhyesti Intiasta ja Kiinasta, lasten oloista siellä ja adoptiosta. Dokumenttia hän tuskin silti ihan äkkiä alkaa itsekseen katsoa. Sellaiset ohjelmat eivät oikein ole Vyötsin tyylisiä. Olen tähän asti yrittänyt pitää adoptioasiaa esillä sellaisessa pienessä mittakaavassa. Vyötsi on kuitenkin ihmisenä sellainen, että "äkkirysäyksellä" hän ei oikein syty yhtään mistään.

Tunnelma jää voittopuolisesti surulliseksi tänään. Luin Adoptiomatkan neuvonnan päätöksestä ja jään miettimään mitä Vyötsi sanoisi siinä tilanteessa? Sanoisiko hän, kuten Adoptiomatkan mies, että tahtoo tätä eniten elämässä? Vai sanoisiko, että joo kai, kun tuo vaimo sitä niin tahtoo?

Masennus.

tiistai 10. elokuuta 2010

"Samanlainen aina on sydän lapsien.."

Viime aikoina alitajunta on tehnyt tepposiaan. Huomasin yhtenä päivänä hyräileväni laulua, jonka sanoista muistin vain osan. Kun olin hyräillyt sitä ärsyttävässä määrin heräsin siihen itse ja aloin miettiä mikä ihmeen viisu nyt niin laulattaa.

Ja tulihan se sieltä, muistojen aarrekammiosta, laulu 70-luvulta. "Monenlaista lasta täällä nähdä saa, keltaista ja mustaa, taikka ruskeaa. Olkoon punanahka taikka valkoinen, samanlainen aina on sydän lapsien." Näin koulussa laulettiin minun lapsuudessani. Vyötiäinenkin muisti laulun. Meidän ikäeromme on 2 ½ vuotta, joten olemme monessa asiassa eläneet samaa lapsuuden mielenmaisemaa.

Ajattelen itse hyvin paljon tuon laulun sanojen tapaan. Syntymämaa meillä voi olla Suomi, Kiina tai Egypti, mutta me kaikki haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Me kaikki toivomme saavamme ystäviä ja suremme, jos meistä ei pidetä. Me kaikki loukkaannumme, olemme surullisia ja kaipaamme hyväksyntää.

Olen itse sen verran maailmaa nähnyt, että en osaa pitää rotua tai kansallisuutta niin ratkaisevana asiana. Kaikki tosin eivät ajattele näin, mistä päästäänkin seuraavaan ovenavaukseen, jonka takana on..

Miehet ja biologia

Olen alkanut miettiä Vyötiäisen sossupelkoa. Onko se oikeasti sossuun kohdistuvaa kammoa, perisuomalaista miehen haluttomuutta puhua tunteista, parisuhteista ja arvoista vieraalle? Vai onko se sittenkin adoptioon kohdistuvaa ynseyttä?

Tähän asti Vyötsi on suhtautunut adoptioon aika varovasti. Minä olen välttänyt aiheesta vaahtoamista, koska en tahdo painostaa. Pelkään, että olemme matkalla kohti avioliittomme kriisipistettä. Olen nimittäin huomannut, että adoptio ei ole ainoa asia, jonka kohdalla olen valinnut tuon menettelytavan. Mietin olisiko meillä edes Tiuhtia ja Viuhtia, jos itse en olisi ollut aktiivinen ja tehnyt lopullista päätöstä?

Vyötsi rakastaa koiriamme ja touhuaa niiden kanssa mielellään. Kännykkänsä taustakuvana hänellä on kuva Tiuhtista ja Viuhtista kerällä kopassaan. Kuitenkin kaikki sähköpostikirjeenvaihto- ja muu ostamishässäkkä lankesi minun tehtäväkseni. Vyötsi on oikeastaan ihmisenä sellainen, ettei hän ole kovin - aktiivinen? Tai sanoisinko, ettei hän ole kovin intohimoinen kovinkaan monen asian suhteen. Hän pikemminkin ajelehtii tilanteesta toiseen. Harvat asiat ilostuttavat häntä syvästi - näkyvän syvästi - tai toisaalta tekevät hänet hyvin surulliseksi.

Miehelle kai lapsen biologinen "omuus" on tärkeämpää kuin monelle naiselle? Sinänsä hassu juttu, tulee mieleen sukutarina kummisedästäni, jolla oli kaksikymmenvuotinen sivusuhde myös tahollaan naimisissa olevaan naiseen. Jossain vaiheessa kummisetäni - perheellinen mies hänkin - ja tämä nainen päättivät "tehdä rakkauslapsen" ja poika syntyi. Poika, joka kantaa toisen miehen nimeä ja joka luulee isänsä lailla olevansa - no, vanhempiensa poika. Mutta biologisesti hän on vain äitinsä poika ja kummisetäni poika. Jos siis puhumme vain biologiasta. Silti isälleen hän oli poika, suosikkilapsi, ja poika varttui ainakin aikuisikään asti kuvitellen olevansa.. isänsä poika?

Ja hän oli. Se tästä tekee kaikkein merkillisintä. Mikä kummisetäni osuus hänessä on? Pisara siemennestettä. Isyys on jotain niin paljon enemmän.

Tietysti kummisetäni ja hänen ystävättärensä tekivät väärin ja epäreilusti lapsiaan ja puolisojaan kohtaan, mutta se ei ole pointti tällä kertaa. Vaan miehet ja heidän "biologiset" lapsensa. Jotka voivat olla heidän, tai voivat olla olematta.

Itse olen alkanut ajatella hyvin eri tavalla tästä biologiasta. En ole varma onko Vyötiäinen seurannut minua näissä ajatuksissa vai ei. Itse ajattelen, että biologinen lapsikin olisi vain puoliksi "oma". Toisen puolen geenistöstä vastaavat puoliso ja hänen vanhempansa ja heidän vanhempansa. Koko loputon ketju tuntemattomia ihmisiä tuntemattomine taipumuksineen. Enpä tiedä onko meidän kummankaan geenistössä mitään niin erikoista, jonka jatkumattomuus olisi suuri tragedia.

Tarkoitan kai nyt tässä sanoa, että koko käsite "oma lapsi" on jotain hyvin hämmentävää. Edes biologisesti "oma" ei ole oma. Ei hän ole sinun. Eikä puolisosi. Minusta omuus syntyy vasta rakastamisesta, sitä ei voi saada aikaan synnyttämällä tai siittämällä. Vai miten muuten voisi selittää kaikki ne tapaukset, joissa äiti tai isä tappaa biologiset lapsensa, tai hylkää heidät? Jos ihminen on oma, niin ei silloin tuollaista tehdä. Mieluummin kuollaan, kuin tehdään.

Minä en tiedä kuinka tästä etenisin. Tiedän sen, että tahtoisin oman lapsen, ihan oman - vaikkakaan ei välttämättä biologisen. Tahtoisin olla vanhempi, koska minusta se on tärkeä osa ihmisenä olemista. Meidän isojen ihmisten homma on pitää huolta pienemmistä ja rakastaa heitä. Minussa elää tämä tarve ja tahto rakastaa, enkä tiedä kuinka kauan enää jaksan kiertää tätä aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Onko väärin haluta puhua tästä Vyötsin kanssa? Jotenkin meidän täytyy selvittää omat tarpeemme ja yrittää saada niitä sopimaan yhteen. Tahdon olla epäitsekäs ja tahdon olla reilu, mutta minullakin on omia tarpeita. En tahtoisi vaieta niistä, koska ne ovat nyt niin suuri ja tärkeä osa minua ja tahdon Vyötiäisen tuntevan minut, vaimonsa.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Kiinalaiset kirjainmerkit

Katson taas YouTuben adoptiovideoita. Yhdessä on kuvien välissä kiinalaisia kirjainmerkkejä. Niissä on onneksi englanninkielinen käännös mukana. On "perhe" ja on "tytär". Innostun keskellä yötä, otan esiin paperia ja lyijykynän ja alan jäljentää "tytärtä". On vaikea sanoa voisiko merkit tehdä yksinkertaisemmin - videon kuvassa ne ovat kuin jonkun kalligrafin jäljiltä - joten päädyn äheltämään merkkejä kieli keskellä suuta ja sormet tiukkoina kynän ympärillä.

Onnistui! Mutta hei - toisesta merkistä tuli ensimmäistä paljon suurempi! En anna sen haitata, vaan katselen lopputulosta melko tyytyväisenä. Taustalla YouTube paahtaa kiinalaista kehtolaulua Bao Bei (vauva).

Seuraavana päivänä vahvistan tekeleeni ääriviivat mustalla tussilla ja väritän merkit mustiksi. Näytän tulosta Vyötiäiselle: hän on kriittinen (se merkkien koko!), eikä ensin edes ymmärrä mitä näkee. No, pienin askelin..

Tiedän vain yhden asian. Jos tämä hanke nyt epäonnistuu vaikkapa Vyötsin hysteriaa lähentelevän sossupelon vuoksi, niin olen hyvin pettynyt. Saan surra surun, jota en voi verrata lapsettomuushoitojen pieleenmenon tuottamaan raivosurumyrskyyn, mutta surun silti.

Kuitenkaan Vyötsi ei ole ainoa, joka pelkää irrationaalisella tavalla sossua. Myös minä pelkään, minä järkevä. Ajattelen vain kuinka rankalta kuulostaisi saada tietää, että emme ole soveliaita. Että meissä on jotain vikaa. Biologiselle lapselle olisimme sopivat vanhemmat, mutta adoptiolapselle emme?

Seilaan ajatuksissani: Kiina-Filippiinit-Kiina? Se aukaisee oven nimeltä

Eettiset epäröinnit

Kummassa maassa lastenkotien olot ovat paremmat? Minuun on tehnyt vaikutuksen näkemieni Kiina-videoiden lastenkodit ja lasten luovutustapa. Onko Filippiineillä samanlaista, vai eikö?

Toisaalta: tukeeko Kiinasta adoptoiva ihminen sikäläistä hallintoa, joka sortaa kansalaisiaan ja kohtelee ihmisiä epäinhimillisesti? Minusta vastaus on ei, mutta ei:ni ei tule niin vahvasti ja varmasti, etteikö asiaa pitäisi pohtia.

En tahtoisi valinnalla tukea muuta kuin sellaista toimintaa, joka keskittyy lasten parhaaksi. Säälin sydämestäni kurjissa, likaisissa lastenkodeissa kärsiviä lapsia, mutta onko sellaisesta adoptoiminen samalla hyväksyvä nyökkäys sen toimintatavoille?

Voi kunpa tietäisin.

Olen myös törmännyt kansainvälistä adoptiota jyrkästi vastustaviin ihmisiin. Osalla heistä on mielestäni hyviä pointteja pohdittavaksi, mutta osa on suoraisia törkimyksiä. Jälkimmäisistä en ole varma rajoittuuko heidän inhonsa kv-adoptioon, vai käyvätkö he muuallakin internetissä "vihaamassa" mitä milloinkin. Ja loukkaamassa.

Vastustajien huoli kulttuurisiteiden katkeamisesta ei saa minua epäröimään. Mietin asiaa omalta kannaltani: olisinko riistetty lapsiparka, jos molemmat vanhempani olisivat kuolleet ja minut olisi adoptoitu vaikkapa intialaiseen perheeseen? Perheeseen, joka rakastaisi minua ja olisi odottanut minua? Enpä usko, että siinä kokonaisuudessa olisin surrut mahdottoman paljon sisun, saunan ja suven menetystä. Perhe on kuitenkin tärkein, ja rakkaus.

Adoptiota koskevien eettisten mietintöjen lisäksi mietin läpikäytyjä lapsettomuushoitojani ja niiden etiikkaa. Luen aihetta käsitteleviä blogeja. Mielen valtaa suuttumus. Millainen lääkäri tekee naiselle x määrän alkionsiirtoja? Ja kertooko tällainen lääkäri potilaalleen, että enää ei kannattaisi jatkaa, onnistumisen mahdollisuudet ovat minimaaliset? Voin vain toivoa, että kertoo. Minusta (tietysti!) pariskunta saa käydä hoidoissa niin pitkään kuin he tahtovat ja rahat riittävät, mutta ammattilaisilla olisi velvollisuus myös kertoa suoraan, jos eivät usko hedelmöittymisen onnistumiseen.

Hedelmöityshoidot ja plastiikkakirurgia ovat alueita, joissa lääkärin etiikka voi venyä ja paukkua. Kuinka pitkälle maksavaa asiakasta voi - saa - viedä?

En koe, että itseäni olisi vedätetty hedelmöityshoidoissa mitenkään, mutta ajattelisin ehkä toisin 15 turhan siirron jälkeen!

torstai 5. elokuuta 2010

Ulkopuolinen

Sanoin kerran Simpukka-tapaamisessa, että minun tuttavapiirissäni ei ihan yksinkertaisesti ole lapsettomia ihmisiä. Me olemme ainoa sellainen pari, jolla ei lapsia ole. Muilla on, ja useimmiten nämä ihmiset ovat hoitaneet lisääntymishommat noin 25-vuotiaina, joten he ovat nyt teinien vanhempia.

Olen aina yrittänyt asennoitua niin, että ei minua haittaa ollenkaan, vaikka en voi keskustella kokemuksen syvällä rintaäänellä vauvanvaunuista, rattaista, eri vaippamerkeistä ja aktivointileluista. Mutta syvällä sisimmässäni olen kärsinyt. Olen kärsinyt, koska meillä ei ole lasta ja nuo keskustelut tuovat sen mieleen. Ja olen kärsinyt ulkopuolisena olemisen tuskasta. Olen kuunnellut, esittänyt kiinnostuneita kysymyksiä, olen toisin sanoen yrittänyt "toimia reilusti" ja osoittaa, että ei minua haittaa.. Mutta minua haittaa.

Olen varma siitä, että suurin osa vanhemmista ei yritä tahallaan sosiaalisissa tilanteissa sulkea lapsettomia ulos, mutta niin tapahtuu, silti. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että niin tapahtui. Yksi hyvä puoli näissä 25-vuotiaana lapsensa saaneissa on se, että he ovat tosiaankin teinien vanhempia ja eivät enää välitä puhua niin paljon lapsistaan kuin näiden pieninä ollessa. On mukavaa kun pikkulapsi oppii kävelemään ja puhumaan - teinien aikaansannokset ovat sen sijaan usein nolostuttavia tai vanhempia stressaavia. Kaikki haluavat kertoa, kuinka Kerttu oppi istumaan noin kolme kuukautta ennen normaalia aikaa, mutta kukaan ei tahdo kertoa saman Kertun kokeneen ensikännit kolme vuotta normaalia nuorempana.

Kolumbia, Kolumbia

Marianne Peltomaan "Matka" on nyt lukemieni adoptio-aiheisten kirjojen luettelossa. Peltomaan kirja on romaani, mutta siinä on juuri sitä kokemuksen rintaääntä, koska kirjailija itse on kahden Kolumbiasta adoptoidun tytön äiti.

Luin kirjan ahmimalla. Minusta suuri rikkaus siinä oli lapsen maailman kuvaaminen, se outous - joku vieras rouva tulee kaukaa, kaukaa ja sanoo olevansa äitisi. Ja vie sinut kauas pois. Viisivuotias ei ole enää vauva, viisivuotias on lapsi: sopeutuminen ei ole helppoa, ei viisivuotiaalle eikä nelikymppiselle. Mutta rakkaus kantaa, se on ihme joka tapahtuu.

Peltomaa on kirjoittanut muitakin kirjoja samasta aihepiiristä ja nyt aion lukea ne kaikki. Vaatii uskomatonta rohkeutta adoptoida yksin. Samalla se haastaa pohtimaan perheen olemusta. Mikä perhe on, onko yksi perhe parempi kuin toinen?

Minä olen aina ollut siinä mielessä kai vähän naiivi, että minusta rakkaus riittää. Jos ihminen adoptoi yksin, mutta on valmis rakastamaan lasta ja olemaan vanhempi, niin miksi ei? Ei monilla biolapsillakaan ole sitä "oikeanlaista" perhettä: nainen lasten kanssa, nainen yksinhuoltajana, ei ole mikään harvinaisuus.

tiistai 3. elokuuta 2010

"Ja pian voisikin olla lasten aika."

Lapsettomuus on herkistänyt erilaisille sanavalinnoille. Yksi kulmakarvat kohottava on tämä "pian voisi olla lasten aika". Aina kun kuulen jonkun huolettomana selittävän, että "perheen perustamme ensi vuonna, heti valmistumisen jälkeen", niin sisimmässä joku nimetön olento sekä kirkuu naurusta, että itkee pari kyyneltä. Ai perustatte vai? No, toivottavasti ei tule mutkia matkaan, toivottavasti ette päädy lapsettomuushoitoihin ja vietä kymmentä vuotta odottaen sitä lasta, jonka sanoitte niin iloisen itsevarmasti tulevan vuonna 2010.

Onnea matkaan teille vain, perheen perustajat. Ja toivottavasti saatte sen, mitä toivotte. Minä vain en jaksa tajuta sitä, että jollekin lapsen tulo on itsestään selvä asia, että joku uskaltaa ajatella niin. Eikö se ole melkein kohtalon kiusaamista?

Itse en oikeastaan koskaan ajatellut noin vain saavani lasta. Minulla oli itse asiassa sellainen olo, että saattaisin jäädä lapsettomaksi. Oletin olevani viallinen, koska minulla oli jo 14-vuotiaana kovia kuukautiskipuja. Mietin, että endometrioosi. Mietin, että kohtukasvain. Mietin. Lapsettomaksi taisimme jäädäkin, ainakin biolapsettomiksi, tosin suurin ongelma meille tosiaan olikin miehen sperman laatu. Mutta silti.

Kai tuon ihmisten asenteen sinänsä ymmärtää - useimmat ihmisethän tulevat kai helposti raskaaksi - mutta se on kaukana omasta kokemusmaailmasta.

Kuinka haavoittuvaisia ovatkaan unelmamme. Ensin tahdomme lapsen - emme saa lasta - tai saamme lapsen, joka on vaikeasti vammainen. Tai koemme keskenmenon, joskus monta, tai synnytämme kuolleen lapsen. Ja kaikki tämä tapahtuu ihmisille, jotka iloisen optimistisesti suunnittelevat elämäänsä ja perheytymistään.

Tyhjät

Afrikan tähdessä on niitä käänneltäviä pahvirinkuloita, joiden kääntöpuolelta onnekas löytää jalokiven. On rubiinia ja auringonkeltaista topaasia, on smaragdeja. Ja on yksi ylitse muiden, se Afrikan tähti. Joidenkin rinkuloiden takana ei ole mitään, pelkkää valkoista vain. Ne saadessaan sitä aina pettyi, tuhahti ja heitti rinkulan kiukkuisesti syrjään. Tyhjän saaminen oli tietysti aina rosvoa parempi - rosvo vei kaikki rahat pelaajalta - mutta tyhjä oli ei-mitään.

Joskus ajattelen, joskus huonoina hetkinäni ajattelen meitä ihmisiä noina pahvirinkuloina. Joku meistä on aina "tyhjä", jotkut meistä ovat niitä arpoja, jotka eivät voita. Tyhjä on kyvyttömyys saada lasta, viallisuus sukusoluissa. Tyhjästä tulee vain paha mieli. Jos hedelmätön ihminen on ei-voittava arpa elämän arpajaisissa ja "tyhjä", niin ehkä se rosvo voisi olla hedelmöityshoito! Inhottava yllätys kääntäessä ja vie kaikki rahat. Hahaa.

maanantai 2. elokuuta 2010

Koiran kohtu, oma kohtu

Yksi kummallinen lapsettomuudesta johtuva piirre on outo suhtautuminen koirien hedelmällisyyteen. Meillähän on niitä kaksi, Tiuhti ja Viuhti. Tiuhti on chihuahua ja Viuhti sekarotuinen pikkukoira. Erityisesti Viuhtin juoksuajat ovat melkoista rumbaa: juoksu kestää normaalia pitempään, vuoto on runsasta ja ainakin kerran koiraparalla on ollut juoksun päätteeksi valeraskaus.

Eläinlääkäriaseman ihmisten kanssa puhuimme koirien kohdunpoistoleikkauksista. Eläinlääkärit olivat sitä mieltä, että leikkaus on ehdottomasti harkitsemisen arvoinen, jos koiralla ei aio teettää pentuja. Kohtutulehdukset ovat aika yleinen tyttökoirien kuoleman syy mitä vanhemmaksi tullaan. Ja juoksut ovat koirille rasitus - sekä tietysti myös omistajille. Viuhti on lisäksi hormonitoiminnaltaan ylivilkas, tuumasi eläinten valkotakki.

Jostakin syystä minun on ollut vaikea kuitenkin varata aikaa, tehdä sitä lopullista päätöstä koirien kohdunpoistosta. En usko, että olisin ajatellut asiaa näin ilman lapsettomuuskokemustani ja tätä hedelmöityshoitohistoriaa. Tiedän, ettemme aio "teettää" pentuja kummallakaan koiralla, mutta silti päätös kohtujen poistosta tuntuu vaikealta ja jopa väärältä. Kiukuttaa, kun tämän ajattelutavan irrationaalisuuden tajuaa, mutta sitä ei vain voi sulkea pois päältä.

Pelkäänkö koirien kohdunpoiston olevan julmuutta, samaistanko itseni ja oman lapsettomuuteni koiriin ja niiden elämään ilman pentuja? Pelkäänkö "jumalallista rangaistusta", lopullista lapsettomaksi jäämistä, jos koirille tehdään tämä leikkaus?

Viha

Huomasin eilen olevani vihainen lapsettomuushoidoille. Jo useampaan kertaan olen sadatellut miehelle, kuinka olisimme tässä ihan samassa tilanteessa (siis ilman lasta), vaikkemme olisi koskaan edes hakeutuneet niihin h-vetin hoitoihin. Aivan sama hosuiko kohtuni kimpussa kaksinkertaisella tohtorintutkinnolla varustettu lekurinplanttu, tai joku ukkapukka-shamaani loitsuineen ja taikakynttilöineen. Lopputuloshan oli kuitenkin aivan sama: julmettu rahanmeno, henkinen piina, ei raskautta.

Ehkä jonakin päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa kehitetään "hoito" - inhoan muuten tuota sanaakin - joka toimii sataprosenttisen varmasti. Siihen aikaan elävät ihmiset voivat sitten päätään puistella ajatellessaan tätä meidän aikaamme, ihmisten epätoivoista halua saada lapsi jopa niin huonosti toimivilla hoidoilla kuin nämä nykyiset IVF:t, ICSI:t ja ABC:t.

Huikean tyhmä motiivi ICSI-hoidolle

Teen tunnustuksen: minulla oli eräs uskomattoman typerä syy lähteä vielä neljänteen ICSI-turhuuteen. Pelkäsin nimittäin - ja osittain pelkään yhä - että adoptiolapsen vanhempana joku idiootti voisi kuvitella minun halunneen säästyä synnytykseltä ja imetykseltä! Kuin olisin joku synnytyspelkuri-rintamakarkuri tai poven muotoja fanaattisesti vahtiva tissitär.

Tiedän tämän olevan totaalisen typerää ja hölmöä ajattelua, mutta en voi sille mitään. Tahtoisin puolustella itseäni, sanoa, että en välttele synnytystä, en murehdi alapään tai yläpään rupsahtamista. Olen lapseton, koska lapsia ei ole tullut - ei kai tule koskaan ainakaan biologista tietä. Mutta tällaisia asioita ei voi sanoa ääneen. Niitä kantaa vain mielessään, tai sitten ne käy oksentamassa blogiinsa.

lauantai 31. heinäkuuta 2010

Bongaillen

Tänään ostoksilla uskon nähneeni adoptioperheen. Pelkään olevani yksi niistä "tuijottajista", jotka varmaan vaivaavat adoptioperheitä, joten yritän aina katseissani olla hienotunteinen, välttää suoraa toljotusta, katsella vaivihkaa vain, hymyillä varovasti. Nyt asian tultua omalta kohdaltani ajankohtaiseksi olen yrittänyt silmillä hakea näitä perheitä - en tiedä miksi? Ehkä vakuuttaakseni, että hei sellaista oikeasti on, sitä tapahtuu, se on mahdollista. Ja että se voisi siis olla mahdollista meillekin, jos kerran nuo ihan tavallisen näköiset ihmiset ovat myös saaneet lapsen tällä tavoin.

Ensimmäisen kerran taisin törmätä kansainväliseen adoptioon 90-luvulla, Turussa McDonaldsilla. Näin noin kolmi-nelikymppisen pariskunnan kahden kiinalaista alkuperää olevan tyttösen kanssa. Katsoin, huomasin, hymyilin. Tytöt olivat suloisia ja vanhemmat vaikuttivat niin onnellisilta. Heidän lapsensa ovat nyt jo saapumassa teini-ikään.

perjantai 30. heinäkuuta 2010

Kiinasta Filippiineille - unelmilla on siivet

Hetkellisen väsähtämisen jälkeen tuntuu taas siltä, kuin jaksaisi toivoa ja yrittää. Olen lisännyt monia adoptioaiheisia blogeja suosikkeihini blogilistalla. Olen taas kerran viihtynyt netin adoptio-aiheisilla sivustoilla ja pohtinut mahdollisia maita.

Haaveissa on ollut Kiina-adoptio, mutta ehkä joudumme luopumaan siitä ajatuksesta? Kiina-adoptioiden odotusajat ovat nykyisin pitkiä, tapaus Holmlund on erityisesti mielessä. Sisäministeri Anne Holmlundilla on kai ollut jo monia vuosia meneillään oleva prosessi lapsen saamiseksi Kiinasta, eikä hänkään ole enää ihan nuori, syntymävuotensa taitaa olla 1964. On pakko ajatella ikää, Vyötiäisen ja minun. Vyötsi on 40 ja minä 38. Optimistisin arvioini on, ettei Kiinasta saa adoptiolasta ilman vähintään neljän tai viiden vuoden odotusta. Lasken tähän odotukseen noin vuoden kestävän kotimaisen adoneuvonnan ja sitten jonotuksen CCAA:n listoilla. Olenkohan oikeassa?

Filippiineillä odotusajat ovat jonkin verran lyhyemmät, kahdesta kolmeen vuotta kai? Sattuu myös somasti, että Vyötsi ja minä voisimme saada (ehkä) Filippiinien vaatimat suosituksetkin kasaan. Emme ole mitään kiihkouskovaisia, mutta mukana seurakunnan toiminnassa kuitenkin. Ja Filippiinit vaativat kai sitä, kristillistä vakaumusta. En usko olevani "kristitty" ihan siinä mielessä kuin moni amerikkalainen adoptoija - en usko huutavani hallelujaa, vaikka saisinkin odotetun lapsen syliini - mutta kuten sanottu, olemme kuitenkin mukana toiminnassa. Meille seurakunta on ollut paikka tavata mukavia ihmisiä, jotka uskovat kai jonkinlaiseen universaaliin kiltteyden periaatteeseen. En ole mikään teologi enkä uskonoppinut sen kummemmin, eikä ole Vyötsikään. Myös vieraat uskonnot ovat kiinnostaneet meitä, erityisesti minua. Buddhalaisuudessa on hyviä elämänarvoja siinäkin. Aasia, sen maat, kulttuuri ja uskonnot kiehtovat.

Mutta se ikä, se ikä..! Meidän tuttavapiirissämme ei ole näitä moderneja pariskuntia, jotka saavat esikoisensa nelikymppisinä. Suurin osa tuttavistamme on kouluikäisten, tai jopa murrosikäisten lasten vanhempia. En tahtoisi olla ikivanha lapsen tullessa, jos lapsi siis tulisi.. Siksikin paine aloittaa adoptioneuvonta on suuri. Me emme voi ajatella, että ehkä viiden vuoden sisään päätämme tämän asian suuntaan tai toiseen.

Suvi Lindenin tapauskin mietitytti. Hän sai suloisen ja ihanan Leonoora-tyttären Kiinasta ollessaan 45-vuotias. Lindenin tytär oli adoptoitaessa kai neljävuotias. Ministerin mies oli jo yli 50 - jos oikein muistan - ja siksi he eivät enää voineet saada aivan pientä lasta. Minusta on upeaa, että Linden miehineen sai lapsen pitkän odotuksen jälkeen, mutta en ole varma haluaisinko itse adoptoida nelivuotiaan. Minusta sen ikäinen on jo niin vanha, että kiintymys omaan kotimaahan on paljon syvempi kuin esim. 1-vuotiaalla lapsella. Myös kieliongelmat ovat todellisia ja vaikeita tässä vaiheessa. Tahdon siis korostaa, että olen onnellinen Lindenin ja hänen miehensä puolesta, ja ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että adoptoidaan leikki- tai kouluikäinen! Päinvastoin! Itse toivoisin kai sitä perinteistä, 0-2-vuotiasta lasta, jos mahdollista. Minun mielestäni omien toiveiden julkituomisessa ei ole mitään pahaa. Kyseessähän on kuitenkin "vain" toive, eikä lapsen "tilaaminen".

Joku voisi ihmetellä miksi mietin ja vatkaan näitä asioita, vaikkemme (vielä?) ole edes adoptioneuvonnassa. Minusta vain tuntuu, kuin en voisi mennä neuvontaan tyhjin käsin, kuin pitäisi tietää, osata, ymmärtää, hallita. Tiedän ettei asia ole näin, tiedän neuvonnan olevan adoptiota harkitseville ja että sinne saa mennä tietämättä ja osaamatta. Mutta minusta vain tuntuu, kuin pitäisi olla joku unelma. Joka sitten matkan varrella kasvaa, kehittyy tai vaihtuu ihan kokonaan toiseksi.

keskiviikko 28. heinäkuuta 2010

Väsymys

Miksi emme voisi olla vain kahdestaan, Vyötiäinen ja minä? Tällaisiakin päiviä tulee, kun tätä miettii. Meillä on ollut hyvä ja pitkä avioliitto, miksi se ei voisi olla yhtä hyvä seuraavat 40 vuotta? Tarvitsemmeko me lapsen tehdäksemme elämästämme täyteläisempää? Olisiko meillä lapselle niin paljon annettavaa, että kannattaisi aloittaa pitkällinen prosessi adoptiolapsen saamiseksi?

Meillä on ollut kova motivaatio saada perhe. Oikeastaan koko tämä 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on mennyt kaikenlaisissa mieltä ja ruumista karaisevissa hedelmöityshoidoissa - olemme siis oikeasti toivoneet lasta, toivoneet kovasti, uhranneet sille toiveelle paljon vaivaa, aikaa ja rahaa. Nyt huomaan itsessäni joskus myös väsymystä. En tiedä jaksaisinko enää alkaa toisenlaiseen lapsenodotusprosessiin, nimittäin adoptioneuvontaan ja sitä seuraavaan pitkään jonotukseen.

Vyötiäisellä kynnys adoptioneuvontaan on korkea, koska hän on aitosuomalaiseen tapaan haluton asioimaan sosiaaliviraston kanssa. Itsekin koen sen vaikeana asiana, ja vaikka me molemmat tiedämme sen kaiken olevan lapsen parhaaksi, niin se ei silti muuta sitä meille helpommaksi. Vyötiäinen on hyvin yksityinen ihminen, joka ei oikein osaa avautua vieraalle ihmiselle, jollainen kai sosiaaliviraston työntekijäkin on. Olen joskus epätoivoisena ajatellut Vyötiäisen mahdollisia kirjallisia tekeleitä aiheesta oma elämä / parisuhde / kasvatusperiaatteet. Taitaisivat jäädä alamittaisiksi! Itse voisin kirjoittaa näista jutuista sivukaupalla tekstiä, mutta Vyötiäiselle noista kaikista kertyisi ehkä yksi aanelonen.

Joskus minusta tuntuu, että adoptioneuvonta on räätälöity naisia ajatellen. Ainakin siltä tuntuu sen perusteella, mitä prosessista nyt tiedän - olisin mielelläni väärässä tässä asiassa. Uskoisin Vyötiäisen olevan hyvä isä, ehkä parempi isänä kuin minä äitinä, mutta nuo vahvuudet eivät välttämättä tulisi neuvonnassa esille. Hän ei vain ole tottunut vatvomaan tunteitaan keskustelussa vieraan kanssa, eikä välttämättä kirjoittamaan niistä nautittavia pikku esseitä.

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Ehdottomuudesta

En haluaisi olla ehdoton ihminen. Haluaisin ymmärtää monenlaisia ihmisiä, tahtoisin olla kiihkoton. Mutta en ole. Luettuani Suvi Aholan "Iljan äidiksi" tiedän minussakin asuvan ehdottomuuden. En voi hyväksyä, en voi suvaita lapsen lyömistä. En, vaikka äiti olisi kuinka väsynyt. Tässä kulkee ilmeisesti omalla kohdallani se raja, jonka yli en voi ymmärtää. Vaikka pitäisi - vai pitäisikö?

Minusta väkivalta on aina väärin ja aivan erityisen väärin se on silloin, kun se kohdistuu vanhemman taholta lapseen. En tahdo tuomita (tämähän on aina pakko sanoa), mutta tuosta kirjasta syntyy kummallinen kuva. On hankittu nelivuotias CP-vammainen poika Venäjältä ja sitten häntä ravistellaan, tukistetaan ja korvatillikoidaan. Kirjoittajan eduksi (?) voi sanoa näiden tapausten olevan yksittäisluontoisia, mutta niitä on ollut. Minusta yksikin kerta on liikaa.

En kuulu niihin, jotka tahtoisivat kiikuttaa lapset lastensuojeluun, jos vanhemmat olisivatkin satunnaistukistajia. Sellaista sattuu: tiedän myös lähipiiristäni perheen, jossa on tukkapöllytetty. Omassa lapsuudessani muutamat naapuriston lapset tekivät silloin tällöin tuttavuutta isän vyön tai koivuvitsan kanssa, eikä näiden lasten vanhempia siihen aikaan pidetty epäonnistuneina. Minustakaan he eivät olleet huonoja vanhempia omana aikanaan ja kokonaisuuden kannalta, mutta en silti pysty hyväksymään näitä tekoja.

Lapsen fyysinen kurittaminen on tätä nykyä laissa kielletty. Sen lisäksi minä uskon, että lyöty lapsi oppii lyömään. Turha ihmetellä mistä tulevat päiväkotien ja koulujen toisia hakkaavat lapset: he tulevat kodeista, joissa ongelmat ja paha mieli on purettu fyysiseen väkivaltaan.

Minua ei koskaan rankaistu fyysisesti ja olen siitä iloinen. En voi sanoa olevani kiitollinen, koska mielestäni asia on niin itsestään selvä lapsen oikeus, ettei siitä tarvitse tuntea kiitollisuutta. Emme siskoni kanssa olleet helppoja lapsia: siskoni oli koliikkivauva ja minä muuten vain vilkas, mutta siitä huolimatta vanhempamme eivät lyöneet meitä. On mahdollista olla väsynyt ja olla silti antamatta korvapuustia tai luunappia.

Aholan kirja on valaiseva kuvaus Venäjän adoptiosta ja yhden perheen matkasta adoptiovanhemmuuteen. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu ammattitoimittajalta, ja ärsyttävät asiat siinä ovat omalta kohdaltani lähinnä vain mielipide-eroja kirjoittajan kanssa. Pari kertaa kirjassa - ehkä tahattomasti - tölväistiin lapsettomia ihmisiä. Lapseton ihminen ei kuulemma ole aikuinen, ei osaa luopua. Kiitos tiedosta, Aholan Suvi. Pitää varmaan kertoa tuo sukuni parille ikäneito-opettajalle, jotka ovat elämäntyönsä tehneet kouluissa opettaen lapsia. Vapaa-ajat ovat näillä neideillä kuluneet vapaaehtoistyöhön - mutta tokihan he lapsettomina ovat epäkypsiä, eivätkä osaa luopua omista huveistaan. Varmasti Äiti Teresakin lapsettomana ihmisenä yhtyisi tähän näkemykseen.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

Painavaa asiaa

Lapsettomuushoitojemme alkaessa olin ylipainoinen. Se ei ole mikään ihme, sillä meidän suvussamme naiset ovat taipuvaisia lihomiseen. Taidamme saada enemmän nautintoa hyvästä ruoasta ja herkuista kuin jotkut muut. Äidinpuoleisessa suvussa myös suositaan liikkumattoman elämäntavan ja runsasenergisen ruokavalion kohtalokasta yhdistelmää.

Minun painoindeksini oli kuitenkin todellista maailmanennätysluokkaa jopa omassa suvussani: se oli komeasti yli 40 ja heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä minulle sanottiin, ettei X:n yliopistollisessa keskussairaalassa hedelmöityshoitoihin pääse yli satakiloisena naisena. Olipa kerrankin todellinen motivaatio laihduttaa! Alkupainoni oli 126 kiloa. Se tuli itselleni täytenä yllätyksenä, koska kotimme vaaka oli aina kohteliaasti sijoittanut minut sadan kilon keijukaiseksi. Ilmeisesti sen mekanismi oli vuosien kuluessa vaurioitunut, tai kulunut, ja siksi vaakavanhus esitti minut noin 30 kiloa kevyempänä kuin mitä oikeasti olin. Sairaalan vaakaan astuminen oli siksi melkoinen elämys.

Ostin heti sairaalan ensikäynniltä palattuamme Painonvartijoiden kotikurssin ja laihduin puolessa vuodessa noin 30 kiloa, niin että sadan kilon raja meni rikki. Sitten hoidot aloitettiin. Niiden kuluessa laihdutin vielä toiset 30 kiloa lisää.

Nyt mietin kannattiko se sittenkään. Entä jos pilasin jotain laihduttamalla hoitojen aikana? Luulisi tosin, että lääkärit olisivat estäneet laihduttamisen, jos olisivat arvelleet hoitojen tulosten siitä kärsivän. Estelyä he eivät todellakaan harrastaneet, vaan ennemminkin rohkaisivat eteenpäin. "Kaikki paino, jonka vain voit saada pois ennen mahdollista raskautta, on pelkästään hyvä juttu!"

"Parhaimmillaan" painoni käväisi 59 kilossa. Tämä tapahtui hoitojen jo päätyttyä tuloksettomina. Purin pettymystäni urheiluun, paastoamiseen.. kai se oli yritys rankaista itseäni? Pääsääntöisesti olen nyt pyrkinyt pitämään painon normaalin painoindeksin rajoissa. Sen nimittäin tiedän, etten enää koskaan halua painaa niin paljon kuin ennen hoitoihin hakeutumista. Minulle ylipainosta oli jo selkeästi terveydellistä haittaa. Ilmassa häälyi metabolisen oireyhtymän uhka ja lisäksi verenpaineeni oli aika korkea. Maksakin oli rasvoittunut - niin käy myös ylipainoisille, eikä suinkaan vain juopoille. Kolesteroliarvotkin olivat huh-hah-hei.

Lapsettomuushoitojen pahin vaihe on itselläni aina ollut se niiden epäonnistumisen jälkeinen aika. Se, kun alan miettiä aiheutinko itse jollakin tavalla hoidon epäonnistumisen? Oliko sittenkin virhe kävellä alkionsiirron jälkeen sairaalasta parkkipaikalle, vai olisiko pitänyt pyytää Vyötiäinen ajamaan sairaalan ovelle minua hakemaan? Söinkö jotenkin hölmösti, liian suolaisesti, liian mausteisesti, liian-jotakin, ja vaikeutin alkioiden kiinnittymistä? Stressasinko liikaa ja säikäytin alkiot sillä?

Hoitojen jälkeen oli aina niin paljon aikaa ajatella.

lauantai 24. heinäkuuta 2010

B-luokan vanhemmuutta

Minua suututtaa adoptiovanhempien pitäminen "B-luokan vanhempina". Sen jälkeen kun adoption mahdollisuus kävi mielessä on korva herkistynyt ympärillä kuuluville adoptioaiheisille puheille.

"No he adoptoivat Venäjältä, sellainen ihmeen suloinen 3-vuotias tyttö, ei uskoisi adoptoiduksi. Ne adoptiolapset Venäjältä ovat ihan rikollisten ja muun roskaväen lapsia, kumma että ovat niin sievän ja kiltin tytön sieltä saaneet."

"He adoptoivat Venäjältä, kun eivät omia lapsia pystyneet saamaan. Odottivat kai liian pitkään perheen perustamista."

"He adoptoivat Kiinasta, kun se on sellainen muotijuttu. Varmasti olisivat omiakin lapsia pystyneet saamaan, nuori pari vielä."

Adoptiota koskevissa tölväisyissä lyödään hyvin usein sivulauseessa myös lapsettomuudesta kärsiviä pariskuntia. Tahattomasti lapsettomana minua loukkaa joka kerran kun lapsettomuudesta syytetään siitä kärsivää pariskuntaa. Esimerkiksi me aloitimme lisääntymisyritykset hyvissä ajoin. Ensimmäiset ICSIt tehtiin jo 2000-luvun alussa, kun ensin oli pitkän aikaa yritetty kotikonstein lasta saada. Meillä kummallakaan ei ole ollut sukupuolitauteja, me molemmat olemme päältäpäin katsottuna terveitä kuin mitkä. Mutta Vyötiäisen spermassa on erittäin vähän siittiöitä ja ne liikkuvat huonosti ja ovat epämuotoisia. Itselläni on niin kutsuttu retrokervikaalinen endometrioosi, joka vaikeuttaa raskaaksi tulemista. ICSI-hoito on meille ollut ainoa mahdollisuus saada lapsi. Niitä on tehty neljä, eikä yksikään ole johtanut hedelmöittymiseen.

Mutta takaisin asiaan: tuntuu kuin adoptoivia pidettäisiin kahdesta syystä sekundavanhempina. 1) Koska he mitä luultavammin ovat lapsettomia - ja takuulla omasta syystään ja 2) koska he joutuvat ottamaan vieraan lapsen, jonka leikkivät olevan omansa, vaikkei se kai voi oma olla koskaan ja tuleekin luultavasti ihan hirveistä oloista. Monien jutuista päätellen adoptoiva vanhempi on sekundaa biologisesti, ihmisenä - mikäli on kärsinyt lapsettomuudesta - ja sitten vielä adoptoitu lapsi on sekundaa, etenkin jos ei ole suomalainen lapsi.

Mietin kuinka voisin kohdata nämä ennakkoluulot, jaksaisinko kuunnella niitä adoptiovanhempana? Pitäisikö minun jaksaa niitä, vai saanko suuttua, jos aihetta on? Vai turtuuko niille ja lakkaako vain välittämästä. Mietin perheeseen tullutta lasta - miltä esimerkiksi Kiinasta adoptoidusta tuntuu kuulla vieraiden jatkuvia kyselyjä omasta alkuperästä ja sitä kautta suoranaisia kyseenalaistuksia lapsen kuulumisesta omaan perheeseensä? Jos adoptoisimme, niin minua ei vaivaisi ollenkaan pitää esillä kotona lapsen kiinalaista kulttuuriperintöä, mutta kuinka jaksaisi ottaa vastaan vieraiden ajattelemattomatkin kommentit?

Minun on pakko kirjoittaa nämä mustat ja pahat ajatukset pois mielestäni, saada ne jäsenneltyä vaikka sitten tähän blogiin. Tuntuu pahalta ajatella näitä lapsettomia vuosiamme, joidenkin ihmisten harrastamaa vihjailua ("no teillä on täällä jo tällainen ylimääräinen huonekin kotona - taitaa olla lastenhuone") ja toisten suoria kysymyksiä ("koskas teille sitten tulee lapsi") hyvin yksityisistä asioista. Ja sitten kun ajattelee niiden vain jatkuvan, jos lapsen adoptoimme.

perjantai 23. heinäkuuta 2010

"Gotcha!"

Kesäyöt ovat menneet YouTuben "Gotcha"-videoita katsellessa. Vielä joskus kuukausi sitten gotcha ei sanana merkinnyt minulle muuta kuin onnistumista kopin saamisen johdosta. Nyt tiedän jo enemmän, olen tutustunut uuteen kieleen, jossa vanhoilla sanoilla on uudet merkitykset. Gotcha, gotcha day ja gotcha moment ovat pääasiassa amerikkalaisten adoptiovanhempien käyttämiä sanoja siitä hetkestä, kun he saavat lapsensa ensimmäisen kerran syliin. Näitä videoita löytyy myös "forever family" haulla.

Valvon ja katson. Käytän kuulokkeita, tai pidän äänen hiljaisella. Amerikkalaisten Kiina-adoptioista on paljon videoita. Joskus pienet tytöt on puettu parhaimpiinsa: uudet vanhemmat saavat heidät syliinsä pastelleissa prinsessamekoissa ja hiukset koristeltuina näteillä pinneillä tai ruseteilla. Jotkut lapsista kokevat tämän hetken farkuissa tai verkkareissakin. Suuri osa lapsista näyttää olevan noin vuoden ikäisiä. Heidän hoitajansa ovat minun silmiini hyvin kauniita, siroja kiinattaria joiden kiintymys lapsiin on käsinkosketeltavan selvää. Koskaan ei lasta noin vain lykätä vanhemmilleen, vaan hoitajat toimivat hienosti, niin hellävaraisesti kuin mahdollista.

Suurin osa lapsista näyttää hämmentyneiltä, muutama hymyilee, osa itkee ja kiemurtelee uusien vanhempien sylissä. Jotkut vanhemmista näyttävät vaivaantuneilta lasten itkusta, osa näyttää siltä kuin tietäisi odottaa tätä. He taputtelevat tai hierovat lapsen selkää rauhallisesti ja puhuvat lohduttavaan sävyyn, silittävät tukkaa. Sanoista ei aina saa selvää, koska monissa videoissa on taustamusiikki. Joidenkin videoiden alussa on raamatunlauseita aiheesta lesket ja orvot. Monilla tuoreilla adoptioäideillä roikkuu kaulassa risti. Kuulen yhden halleluja-huudahduksen, kun amerikkalaiselle perheelle esitellään heidän pieni kiinatyttönsä.