Miksi emme voisi olla vain kahdestaan, Vyötiäinen ja minä? Tällaisiakin päiviä tulee, kun tätä miettii. Meillä on ollut hyvä ja pitkä avioliitto, miksi se ei voisi olla yhtä hyvä seuraavat 40 vuotta? Tarvitsemmeko me lapsen tehdäksemme elämästämme täyteläisempää? Olisiko meillä lapselle niin paljon annettavaa, että kannattaisi aloittaa pitkällinen prosessi adoptiolapsen saamiseksi?
Meillä on ollut kova motivaatio saada perhe. Oikeastaan koko tämä 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen on mennyt kaikenlaisissa mieltä ja ruumista karaisevissa hedelmöityshoidoissa - olemme siis oikeasti toivoneet lasta, toivoneet kovasti, uhranneet sille toiveelle paljon vaivaa, aikaa ja rahaa. Nyt huomaan itsessäni joskus myös väsymystä. En tiedä jaksaisinko enää alkaa toisenlaiseen lapsenodotusprosessiin, nimittäin adoptioneuvontaan ja sitä seuraavaan pitkään jonotukseen.
Vyötiäisellä kynnys adoptioneuvontaan on korkea, koska hän on aitosuomalaiseen tapaan haluton asioimaan sosiaaliviraston kanssa. Itsekin koen sen vaikeana asiana, ja vaikka me molemmat tiedämme sen kaiken olevan lapsen parhaaksi, niin se ei silti muuta sitä meille helpommaksi. Vyötiäinen on hyvin yksityinen ihminen, joka ei oikein osaa avautua vieraalle ihmiselle, jollainen kai sosiaaliviraston työntekijäkin on. Olen joskus epätoivoisena ajatellut Vyötiäisen mahdollisia kirjallisia tekeleitä aiheesta oma elämä / parisuhde / kasvatusperiaatteet. Taitaisivat jäädä alamittaisiksi! Itse voisin kirjoittaa näista jutuista sivukaupalla tekstiä, mutta Vyötiäiselle noista kaikista kertyisi ehkä yksi aanelonen.
Joskus minusta tuntuu, että adoptioneuvonta on räätälöity naisia ajatellen. Ainakin siltä tuntuu sen perusteella, mitä prosessista nyt tiedän - olisin mielelläni väärässä tässä asiassa. Uskoisin Vyötiäisen olevan hyvä isä, ehkä parempi isänä kuin minä äitinä, mutta nuo vahvuudet eivät välttämättä tulisi neuvonnassa esille. Hän ei vain ole tottunut vatvomaan tunteitaan keskustelussa vieraan kanssa, eikä välttämättä kirjoittamaan niistä nautittavia pikku esseitä.