Ettei totuus unohtuisi

Anna-Kaisa Hakkaraisen "Ihmeet tapahtuvat muille - lapsettomuuspäiväkirja" kiinnosti minua niin paljon, että varasin sen kirjastosta ja luin samantien. Oikeastaan yllätyin siitä, että jaksoin sen loppuun. Jotakin on nimittäin tapahtunut, joku väsymys ja turhautuminen. En enää jaksaisi puhua hoidoista tai lukea niistä. Tunnen myötätuntoa kaikkia hoidoissa olevia tai olleita kohtaan, mutta en jaksa. En jaksa munasolujen laskemista, hedelmöittyneiden munasolujen ynnäämistä ja punktiokertomuksia ja siirtostooreja. Liika on liikaa. Ylikuormitun ja tilttaan.

Hakkaraisen kirja kuitenkin puolustaa paikkaansa koska se muistuttaa lukijakuntaa jo otsikollaan siitä, ettei lääketiede voi auttaa meitä kaikkia. Itse asiassa kirja kannattaisi lukea ennen hoitoihin ryhtymistä. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.

Mietin joskus lääketiedettä, tuota kaksiteräistä miekkaa. Olisiko ollut helpompaa olla lapseton pari joskus vuosikymmeniä sitten, kun nykyaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ei ollut olemassakaan. Lapsia joko tuli tai ei ja sen kanssa elettiin. En tiedä onko meille ollut mitään konkreettista hyötyä Vyötiäisen siittiöongelmaan tutustumisesta tai minun endometrioosini syvällisestä tuntemuksesta. Eivät ne ainakaan ole helpottaneet lapsettomuuden tuskaa.

Tajusin jokin aika sitten erään asian. Vaikka saisin lapsen nyt heti, tässä paikassa, niin se ei korvaisi mitenkään niitä vuosia jolloin lapsen puuttuminen oli katkera suru. Nuo vereslihalla olon vuodet voisi ajoittaa ehkä ikävuosien 28 ja 35 väliin. Lohdutukseksi kaikille lapsettomille voin sanoa ainakin itseäni ikääntymisen auttavan. Minulle on helpompaa olla 38-vuotias lapseton nainen kuin 30-vuotias lapseton nainen.