Anna-Kaisa Hakkaraisen "Ihmeet tapahtuvat muille - lapsettomuuspäiväkirja" kiinnosti minua niin paljon, että varasin sen kirjastosta ja luin samantien. Oikeastaan yllätyin siitä, että jaksoin sen loppuun. Jotakin on nimittäin tapahtunut, joku väsymys ja turhautuminen. En enää jaksaisi puhua hoidoista tai lukea niistä. Tunnen myötätuntoa kaikkia hoidoissa olevia tai olleita kohtaan, mutta en jaksa. En jaksa munasolujen laskemista, hedelmöittyneiden munasolujen ynnäämistä ja punktiokertomuksia ja siirtostooreja. Liika on liikaa. Ylikuormitun ja tilttaan.
Hakkaraisen kirja kuitenkin puolustaa paikkaansa koska se muistuttaa lukijakuntaa jo otsikollaan siitä, ettei lääketiede voi auttaa meitä kaikkia. Itse asiassa kirja kannattaisi lukea ennen hoitoihin ryhtymistä. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.
Mietin joskus lääketiedettä, tuota kaksiteräistä miekkaa. Olisiko ollut helpompaa olla lapseton pari joskus vuosikymmeniä sitten, kun nykyaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ei ollut olemassakaan. Lapsia joko tuli tai ei ja sen kanssa elettiin. En tiedä onko meille ollut mitään konkreettista hyötyä Vyötiäisen siittiöongelmaan tutustumisesta tai minun endometrioosini syvällisestä tuntemuksesta. Eivät ne ainakaan ole helpottaneet lapsettomuuden tuskaa.
Tajusin jokin aika sitten erään asian. Vaikka saisin lapsen nyt heti, tässä paikassa, niin se ei korvaisi mitenkään niitä vuosia jolloin lapsen puuttuminen oli katkera suru. Nuo vereslihalla olon vuodet voisi ajoittaa ehkä ikävuosien 28 ja 35 väliin. Lohdutukseksi kaikille lapsettomille voin sanoa ainakin itseäni ikääntymisen auttavan. Minulle on helpompaa olla 38-vuotias lapseton nainen kuin 30-vuotias lapseton nainen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lapsettomuus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 24. syyskuuta 2010
maanantai 6. syyskuuta 2010
Viikolla 35
Pirteä sairaanhoitaja saattelee minut naistenklinikan kahvipöydän ääreen ja esittelee jääkaapin, teet ja kahvit. Minä nyökkäilen, vaikka kaikki onkin vanhastaan tuttua. En viitsi sanoa olleeni täällä kyllästymiseen asti silloin vuosia sitten hedelmöityshoitojen ollessa päällä. Tällä kertaa vaivani on pieni ja se on nyt hoidettu: pikkuruisen ihonalaisen patin poisto paikallispuudutuksessa. Oloni ei ole tokkurainen, ei kipeä eikä tuskainen niin kuin oli silloin ennen.
Pöydässä istuu jo noin ikäiseni nainen, joka ei vaikuta ollenkaan niin hyväkuntoiselta kuin minä. Istun alas, katsomme yhdessä aamuteeveetä. Hänellä on edessään puolikas sämpylä, toisen puolen hän on jo syönyt. Minä laitan itselleni samanlaisen, on hiljaista. Kamomillatee tuoksuu.
Vähitellen alamme jutella. Kerron omasta pikku operaatiostani humoristiseen sävyyn. Vieressäni istuva nainen kertoo olevansa kolmen lapsen äiti. Hänelle on juuri tehty sterilisaatio. Hän kertoo viimeisen raskautensa saaneen alkunsa, vaikka hänellä oli kierukka käytössä. Se sai aikaan sterilisaatiopäätöksen.
Hän kertoo miettineensä vahinkoraskauden aikana sitä, kuinka epäoikeudenmukainen ja kummallinen paikka maailma on. Jotkut tulevat raskaaksi, vaikka ehkäisevät minkä ehtivät ja toiset eivät tule raskaiksi hoidoillakaan. Minä kerron olleeni täällä hoidoissa, juuri tuossa noin, osoitan lähellä olevaa sänkyä, tuossa noin makasin odottaessani ensimmäistä punktiotani. Olemme hetken hiljaa. Tunnelma on rauhallinen ja seesteinen. Se on tämän todellisuuden hyväksyvä juuri tällaisena kuin se on. Me emme voi sille mitään, ei ole syyllisiä eikä valitusosoitetta. Kummallakin meistä on ollut surumme. Ne ovat olleet erilaisia suruja, silti varmasti yhtä suuria ja merkittäviä.
Minä toivotan naiselle kaikkea hyvää ja pikaista paranemista ja hän tekee samoin. Lähden itse pois heti sämpylän syötyäni. Pelkään saavani parkkisakon, koska tiedän kolikoilla ostamani ajan jo umpeutuneen. Sairaalan ovesta astun ulos alkusyksyn huikaisevaan auringonpaisteeseen. Eikä tuulilasissani ole parkkisakkoa.
Lupa pitää lapsista
Ihmeellinen asia on tapahtunut. On kuin olisin antanut itselleni taas luvan pitää lapsista. Lapsettomuushoitojen aikana tein jotain sellaista, mistä en ole ylpeä. Teeskentelin tilannetta tuntemattomille etten pidä lapsista, etten välitä lapsista suuremmin, että en haaveile äitiydestä ja perheestä. Minulle se oli selviytymismekanismi. Oli pakko suojautua sääliltä ja jopa ystävälliseltä myötätunnolta. Pelkäsin joko alkavani itkeä sellaista kohdatessani, tai sitten raivota. Kumpikaan ei vaikuttanut kivalta vaihtoehdolta. Lisäksi näennäisen viileä asenne lapsiin viestitti, että ei kannata kysellä lisääntymisestä, eikä ihmetellä pitkää lapsetonta avioliittoamme. Annoin ihmisten kai kuvitella, että tilanteemme on vapaaehtoinen.
Nyt tuntuu - ehkä tämän alkavan adoptiohaaveen myötä - kuin voisin taas antaa itselleni luvan olla julkisesti lapsirakas, niin kuin olin joskus monia, monia vuosia sitten. Se sisällä oleva hellyyden tunne ei enää haavoita tai saa kyyneliin. Edistysaskel tämäkin, vaikka pieni.
Ja huomenna kello yhdeksän soitetaan PeLaan!
Pöydässä istuu jo noin ikäiseni nainen, joka ei vaikuta ollenkaan niin hyväkuntoiselta kuin minä. Istun alas, katsomme yhdessä aamuteeveetä. Hänellä on edessään puolikas sämpylä, toisen puolen hän on jo syönyt. Minä laitan itselleni samanlaisen, on hiljaista. Kamomillatee tuoksuu.
Vähitellen alamme jutella. Kerron omasta pikku operaatiostani humoristiseen sävyyn. Vieressäni istuva nainen kertoo olevansa kolmen lapsen äiti. Hänelle on juuri tehty sterilisaatio. Hän kertoo viimeisen raskautensa saaneen alkunsa, vaikka hänellä oli kierukka käytössä. Se sai aikaan sterilisaatiopäätöksen.
Hän kertoo miettineensä vahinkoraskauden aikana sitä, kuinka epäoikeudenmukainen ja kummallinen paikka maailma on. Jotkut tulevat raskaaksi, vaikka ehkäisevät minkä ehtivät ja toiset eivät tule raskaiksi hoidoillakaan. Minä kerron olleeni täällä hoidoissa, juuri tuossa noin, osoitan lähellä olevaa sänkyä, tuossa noin makasin odottaessani ensimmäistä punktiotani. Olemme hetken hiljaa. Tunnelma on rauhallinen ja seesteinen. Se on tämän todellisuuden hyväksyvä juuri tällaisena kuin se on. Me emme voi sille mitään, ei ole syyllisiä eikä valitusosoitetta. Kummallakin meistä on ollut surumme. Ne ovat olleet erilaisia suruja, silti varmasti yhtä suuria ja merkittäviä.
Minä toivotan naiselle kaikkea hyvää ja pikaista paranemista ja hän tekee samoin. Lähden itse pois heti sämpylän syötyäni. Pelkään saavani parkkisakon, koska tiedän kolikoilla ostamani ajan jo umpeutuneen. Sairaalan ovesta astun ulos alkusyksyn huikaisevaan auringonpaisteeseen. Eikä tuulilasissani ole parkkisakkoa.
Lupa pitää lapsista
Ihmeellinen asia on tapahtunut. On kuin olisin antanut itselleni taas luvan pitää lapsista. Lapsettomuushoitojen aikana tein jotain sellaista, mistä en ole ylpeä. Teeskentelin tilannetta tuntemattomille etten pidä lapsista, etten välitä lapsista suuremmin, että en haaveile äitiydestä ja perheestä. Minulle se oli selviytymismekanismi. Oli pakko suojautua sääliltä ja jopa ystävälliseltä myötätunnolta. Pelkäsin joko alkavani itkeä sellaista kohdatessani, tai sitten raivota. Kumpikaan ei vaikuttanut kivalta vaihtoehdolta. Lisäksi näennäisen viileä asenne lapsiin viestitti, että ei kannata kysellä lisääntymisestä, eikä ihmetellä pitkää lapsetonta avioliittoamme. Annoin ihmisten kai kuvitella, että tilanteemme on vapaaehtoinen.
Nyt tuntuu - ehkä tämän alkavan adoptiohaaveen myötä - kuin voisin taas antaa itselleni luvan olla julkisesti lapsirakas, niin kuin olin joskus monia, monia vuosia sitten. Se sisällä oleva hellyyden tunne ei enää haavoita tai saa kyyneliin. Edistysaskel tämäkin, vaikka pieni.
Ja huomenna kello yhdeksän soitetaan PeLaan!
lauantai 21. elokuuta 2010
"Onko meillä kriisi?"
Viime yönä "hoidot" tulivat uniini asti. Unessa olin adoptiovalmennuksessa (hyvä enne?), mutta jostakin syystä se järjestettiin juuri siinä paikassa, jossa ICSI:t meillä alkoivat, eli X:n yliopistollisessa keskussairaalassa naistenklinikalla. Neuvojana oli vieläpä se lääkäri, joka teki ensimmäiset kolme iksiäni. Hänellä oli piirtoheitinkalvoja, joissa oli aivan uskomatonta roskaa ranskalaisilla viivoilla listattuna. Kuten esimerkiksi: aika on hyvästä, adoptiolapsen odottaminen on parasta aikaa, aika valmentaa, ja niin edelleen. Hermostuin unessa aivan totaalisesti, nappasin kalvon lääkäriltä omiin hyppysiini ja raivosin hänelle muutaman tosiasian aiheesta ajan kuluminen, lapsettomuus ja odottaminen.
Pelkään joskus kyllästyttäväni Vyötiäisen näillä lapsi-hoidot-adoptio -puheillani. Siksi en nyt ole vähään aikaan maininnut adoptiota ollenkaan - säästän aihetta ensi viikon Suureen Keskusteluun. Käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä hän ei ehkä täysin pysty ymmärtämään. Tänään juttelimme puhelimessa - Vyötsi on mökillä - ja kerroin perjantaina tulleesta Simpukka-yhdistyksen tietovihkosesta "Lapsen muotoinen unelma: tahaton lapsettomuus kriisinä". Vyötiäinen kysyi onko meillä kriisi? Minä sanoisin, että on.
Toisaalta olen jollakin tasolla tyytyväinen siihen, että kriiseilen nyt, koska se tarkoittaa myös asioiden edistymistä. Käyn vaihe vaiheelta läpi tunneskaaloja, mietin uudestaan elämäämme. Suru tulee ja menee. Ja tämän tien päässä on mielenrauha, tämän asian kanssa on mahdollista päästä sopuun. Näin minulle joku hiljainen ääni kuiskaa.
Kerjääminen ja kaupustelu kielletty
Eräs ajatus sulki myös (hetkeksi!) suuni adoptiosta. Aloin miettiä ettei adoptoitavan lapsen - tai minkään lapsen - pitäisi koskaan joutua kerjäämään rakkautta, kotia ja perhettä. Hänen pitäisi saada ne hänelle luonnostaan kuuluvina ja vanhempien pitäisi kokea olevansa onnekkaita saadessaan juuri tämän lapsen. Jos jankuttaisin adoptiosta koko ajan Vyötiäiselle ja yrittäisin väännellä ja käännellä hänet väkisin hyväksymään sitä, niin enkö silloin juuri kerjäisi häntä rakastamaan lasta, joka on oikeutettu rakkauteen ja motivoituneisiin vanhempiin?
Jään siis odottavalle kannalle. Viimeistään ensi viikon torstaina minulla on enemmän kerrottavaa.
Pelkään joskus kyllästyttäväni Vyötiäisen näillä lapsi-hoidot-adoptio -puheillani. Siksi en nyt ole vähään aikaan maininnut adoptiota ollenkaan - säästän aihetta ensi viikon Suureen Keskusteluun. Käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä hän ei ehkä täysin pysty ymmärtämään. Tänään juttelimme puhelimessa - Vyötsi on mökillä - ja kerroin perjantaina tulleesta Simpukka-yhdistyksen tietovihkosesta "Lapsen muotoinen unelma: tahaton lapsettomuus kriisinä". Vyötiäinen kysyi onko meillä kriisi? Minä sanoisin, että on.
Toisaalta olen jollakin tasolla tyytyväinen siihen, että kriiseilen nyt, koska se tarkoittaa myös asioiden edistymistä. Käyn vaihe vaiheelta läpi tunneskaaloja, mietin uudestaan elämäämme. Suru tulee ja menee. Ja tämän tien päässä on mielenrauha, tämän asian kanssa on mahdollista päästä sopuun. Näin minulle joku hiljainen ääni kuiskaa.
Kerjääminen ja kaupustelu kielletty
Eräs ajatus sulki myös (hetkeksi!) suuni adoptiosta. Aloin miettiä ettei adoptoitavan lapsen - tai minkään lapsen - pitäisi koskaan joutua kerjäämään rakkautta, kotia ja perhettä. Hänen pitäisi saada ne hänelle luonnostaan kuuluvina ja vanhempien pitäisi kokea olevansa onnekkaita saadessaan juuri tämän lapsen. Jos jankuttaisin adoptiosta koko ajan Vyötiäiselle ja yrittäisin väännellä ja käännellä hänet väkisin hyväksymään sitä, niin enkö silloin juuri kerjäisi häntä rakastamaan lasta, joka on oikeutettu rakkauteen ja motivoituneisiin vanhempiin?
Jään siis odottavalle kannalle. Viimeistään ensi viikon torstaina minulla on enemmän kerrottavaa.
torstai 19. elokuuta 2010
Suvin polku
Suvi Linden on viime aikoina ollut usein mielessäni. Tuntuu niin erikoiselta se, ettei Suvi Linden miehineen hakeutunut "hoitoihin", kun lasta ei kuulunut.
Olen aina ajatellut tätä lapsettomuusasiaa kolmivaiheisena polkuna: 1. yritetään lasta - lasta ei tule, joten 2. mennään tutkimuksiin selvittämään miksi näin on, jonka jälkeen 3. hakeudutaan "hoitoihin". On erikoista ajatella, että jotkut astuvat vain sen ensimmäisen askeleen tuolla polulla. Vapaaehtoisesti he jättävät kakkos- tai kolmosvaiheen sikseen, vaikkei se aina olisi rahasta kiinni.
Mietin onko oma oloni yhtään helpompi kun tiedän noin suunnilleen mistä meillä kiikastaa se biologisen lapsen saaminen? Mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee?
Jos joskus nuorempana oudoksuinkin niitä ihmisiä, jotka valitsevat "Suvin polun", niin en oudoksu enää. Taitavat olla hyvinkin viisasta joukkoa.
Ensi viikolla: Suuri Adoptiokeskustelu!
Uskon nyt saavuttaneeni adoptioasian kanssa sellaisen tasapainon, että en tunne tarpeelliseksi painostaa, nalkuttaa, syyllistää, valittaa tai kerjätä. Vielä muutama viikko sitten olo oli toinen. Olenkin päättänyt ottaa Adoptioasian nyt kerralla puheeksi Vyötiäisen kanssa: meillä on ensi viikolla edessä pitkä automatka, kun menemme äitiäni katsomaan. Puhutaan siis sitten. Yleensä meillä autossa käydyt keskustelut ovat aika onnistuneita ja kaikin puolin hyviä: televisio tai tietokone ei ole viemässä huomiota plus Vyötsi tykkää ajaa.
Sanon suunnilleen näin: uskon meistä voivan tulla hyviä vanhempia. Uskon myös, että lapsi antaa elämään paljon ainutlaatuista sisältöä, tarkoitusta ja jatkuvuutta. Minä olen valmis kansainväliseen adoptioon - jos sinä olet. Jos se tuntuu sinusta mahdolliselta, niin aloitetaanko se adoptioneuvonta. Jos taas olet ihan varma siitä, että tämä ei ole sinun juttusi, niin jätetään se sitten sikseen.
Olen kai vihdoinkin tässä kesän kuluessa tajunnut sen, että en voi kaataa oman pääni ja sydämeni sisältöä Vyötiäisen vastaaviin elimiin. Hänellä on siellä omat sisällöt ja ne ovat ihan yhtä arvokkaat kuin omani. Minä tiedän, että voisin rakastaa adoptiolasta. Vaistoni sanoo senkin, että Vyötiäinen voisi. Mutta vaikka uskon olevani tässä asiassa melkein sataprosenttisen oikeassa, niin silti en voi tehdä päätöstä hänen puolestaan.
Jos oikein tiukaksi menee ja pitää todellakin katsoa mitä viivan alle jää, niin sinne jää onnellinen avioliitto. Jos Vyötsi ei tahdo adoptiota, niin sitten meidän on luovuttava siitä ajatuksesta ja joko jatkettava kirottuja ja hyödyttömiä, rahat vieviä "hoitoja", tai sitten unohdamme lapsiasian ihan kokonaan ja elämme kaksin. Tai oikeastaan neljästään, jos lasketaan Tiuhti ja Viuhti mukaan!
Olen kesän kuluessa myös miettinyt katkeroidunko Vyötiäiseen, jos hän torppaa tämän adoptioasian. Suuri suru se varmasti on, mutta suruihin tämän lapsettomuusasian kanssa on jo tottunut. Niitä vastaan taistelee rutinoituneesti, ihan kuin joku ninja tai karateka.
Kesän aikana olen myös käynyt erilaisissa lapsettomien tukiryhmissä. Sitä en olisi ajatellutkaan tekeväni joskus viisi vuotta sitten! Ne ovat upeita paikkoja vertaistuen saamiseksi, mutta tiedän senkin, että en tahdo jäädä tuleen makaamaan tämän asian kanssa. Lapsettomistakin suuri osa on "hoidoissa" ja monesti lapsettomien keskustelut menevät lääkkeiden, hoitomuotojen ja lääkäreiden vertailuiksi. Itse koen olevani nyt kurkkua myöten täynnä "HOITOJA", eikä minua haittaisi vaikka en enää koskaan kuulisi sitä sanaa.
En ainakaan tahdo olla sellainen ihminen, jonka koko loppuelämää lapsen puuttuminen synkistää. Uskon, että meillä ihmisillä on kuitenkin vain tietty kiintiö märehtimiselle ja tyytymättömyydelle ja kun mennään paljon yli siitä, niin ihminen muuttuu. Satunnaisiksi tarkoitetut tunteet ja toiminnat (suru, katkeruus, märehtiminen, vellominen) muuttuvatkin pääasiallisiksi touhuiksi. Katkeruussolut riehaantuvat, ne toimivat kuin syöpä ja syntyy etäpesäkkeitä - koko olemus vallataan. Toisin sanoen naisesta tulee katkera akka.
Olen aina ajatellut tätä lapsettomuusasiaa kolmivaiheisena polkuna: 1. yritetään lasta - lasta ei tule, joten 2. mennään tutkimuksiin selvittämään miksi näin on, jonka jälkeen 3. hakeudutaan "hoitoihin". On erikoista ajatella, että jotkut astuvat vain sen ensimmäisen askeleen tuolla polulla. Vapaaehtoisesti he jättävät kakkos- tai kolmosvaiheen sikseen, vaikkei se aina olisi rahasta kiinni.
Mietin onko oma oloni yhtään helpompi kun tiedän noin suunnilleen mistä meillä kiikastaa se biologisen lapsen saaminen? Mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee?
Jos joskus nuorempana oudoksuinkin niitä ihmisiä, jotka valitsevat "Suvin polun", niin en oudoksu enää. Taitavat olla hyvinkin viisasta joukkoa.
Ensi viikolla: Suuri Adoptiokeskustelu!
Uskon nyt saavuttaneeni adoptioasian kanssa sellaisen tasapainon, että en tunne tarpeelliseksi painostaa, nalkuttaa, syyllistää, valittaa tai kerjätä. Vielä muutama viikko sitten olo oli toinen. Olenkin päättänyt ottaa Adoptioasian nyt kerralla puheeksi Vyötiäisen kanssa: meillä on ensi viikolla edessä pitkä automatka, kun menemme äitiäni katsomaan. Puhutaan siis sitten. Yleensä meillä autossa käydyt keskustelut ovat aika onnistuneita ja kaikin puolin hyviä: televisio tai tietokone ei ole viemässä huomiota plus Vyötsi tykkää ajaa.
Sanon suunnilleen näin: uskon meistä voivan tulla hyviä vanhempia. Uskon myös, että lapsi antaa elämään paljon ainutlaatuista sisältöä, tarkoitusta ja jatkuvuutta. Minä olen valmis kansainväliseen adoptioon - jos sinä olet. Jos se tuntuu sinusta mahdolliselta, niin aloitetaanko se adoptioneuvonta. Jos taas olet ihan varma siitä, että tämä ei ole sinun juttusi, niin jätetään se sitten sikseen.
Olen kai vihdoinkin tässä kesän kuluessa tajunnut sen, että en voi kaataa oman pääni ja sydämeni sisältöä Vyötiäisen vastaaviin elimiin. Hänellä on siellä omat sisällöt ja ne ovat ihan yhtä arvokkaat kuin omani. Minä tiedän, että voisin rakastaa adoptiolasta. Vaistoni sanoo senkin, että Vyötiäinen voisi. Mutta vaikka uskon olevani tässä asiassa melkein sataprosenttisen oikeassa, niin silti en voi tehdä päätöstä hänen puolestaan.
Jos oikein tiukaksi menee ja pitää todellakin katsoa mitä viivan alle jää, niin sinne jää onnellinen avioliitto. Jos Vyötsi ei tahdo adoptiota, niin sitten meidän on luovuttava siitä ajatuksesta ja joko jatkettava kirottuja ja hyödyttömiä, rahat vieviä "hoitoja", tai sitten unohdamme lapsiasian ihan kokonaan ja elämme kaksin. Tai oikeastaan neljästään, jos lasketaan Tiuhti ja Viuhti mukaan!
Olen kesän kuluessa myös miettinyt katkeroidunko Vyötiäiseen, jos hän torppaa tämän adoptioasian. Suuri suru se varmasti on, mutta suruihin tämän lapsettomuusasian kanssa on jo tottunut. Niitä vastaan taistelee rutinoituneesti, ihan kuin joku ninja tai karateka.
Kesän aikana olen myös käynyt erilaisissa lapsettomien tukiryhmissä. Sitä en olisi ajatellutkaan tekeväni joskus viisi vuotta sitten! Ne ovat upeita paikkoja vertaistuen saamiseksi, mutta tiedän senkin, että en tahdo jäädä tuleen makaamaan tämän asian kanssa. Lapsettomistakin suuri osa on "hoidoissa" ja monesti lapsettomien keskustelut menevät lääkkeiden, hoitomuotojen ja lääkäreiden vertailuiksi. Itse koen olevani nyt kurkkua myöten täynnä "HOITOJA", eikä minua haittaisi vaikka en enää koskaan kuulisi sitä sanaa.
En ainakaan tahdo olla sellainen ihminen, jonka koko loppuelämää lapsen puuttuminen synkistää. Uskon, että meillä ihmisillä on kuitenkin vain tietty kiintiö märehtimiselle ja tyytymättömyydelle ja kun mennään paljon yli siitä, niin ihminen muuttuu. Satunnaisiksi tarkoitetut tunteet ja toiminnat (suru, katkeruus, märehtiminen, vellominen) muuttuvatkin pääasiallisiksi touhuiksi. Katkeruussolut riehaantuvat, ne toimivat kuin syöpä ja syntyy etäpesäkkeitä - koko olemus vallataan. Toisin sanoen naisesta tulee katkera akka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)