Kylmiä suihkuja

Luin Marianne Peltomaan adoptioaiheisen romaanin "Ihon alla". Silmiin osuu jotain, se hyppää tekstistä ylös ja eteen: kansainvälisesti adoptoitujen keskuudessa itsemurhat ovat neljä kertaa tavallisempia kuin muun, syntyperäisen väestön. Näin on todettu asian olevan ainakin Ruotsissa.

Peltomaan kirjat ovat romaaneja, mutta esimerkiksi "Ihon alla" kirjan lopussa on luettelo erilaisista kansainvälistä adoptiota käsittelevistä nettisivustoista. En usko tuon "neljä kertaa yleisempää"-jutun olevan fiktiota. Sen täytyy olla totta.

Tuntuu kauhealta pelkkä ajatus jonkun tuomisesta tänne vain olemaan onneton. Ja mahdollisesti yrittämään itsemurhaa. Peltomaan kirjan adoptiolapset ovat pääsääntöisesti melko onnettoman ja häiriintyneen oloisia lapsia ja nuoria. Tahtoisinko itse "raastaa" tänne lapsen, joka ei tahtoisi lähteä kotoaan, näkisi minut vieraana ja olisi kuten Peltomaan luoma Nora-tyttö?

Sitten ajattelen taas kaikkia niitä pariskuntia, jotka adoptoivat lapsen kaukaa ja menevät vielä toisellekin hakumatkalle. Eli eihän se nyt voi olla pelkkää kurjuutta ja surkeutta, eihän? Kansainvälinen adoptio vaatii paljon rahaa, aikaa, viitsimistä. Tuskin kukaan siihen ryhtyisi, jos odotettavissa olisi vain kärsimysnäytelmää? Täytyyhän joidenkin lasten sopeutua, ovathan jotkut heistä edes onnellisia?

Tuntuu inhottavalta edes kirjoittaa tästä, koska tiedän adoptiovanhempien olevan vanhemmuuteen hyvin motivoituneita ja asioita pohtineita ihmisiä. Tuntuu rumalta tuoda esille tämä itsemurha-asia ja kaikki ongelmat. Mutta pakkohan näitäkin on miettiä. Minä mietin, kirjoitan melkein kuin vain itselleni, omia pelkojani ja pohdintojani.

Tavallaan on sääli, ettei blogimaailmassa ole montaa blogia, jotka käsittelisivät hiukan vanhempien adoptiolasten sopeutumista. Useimmat blogit ovat kai edelleenkin odotusblogeja. Lapsen tultua päivitystahti harvenee, tai blogi katoaa kartalta. Sen ymmärtää - ihan samoin biologisen lapsen saaneilla on ehkä muutakin mielessään kuin bloggaaminen - mutta silti se tekee olon epävarmaksi. Millaista arki on lapsen kanssa?

Lämpenee(kö?)

Peltomaan kirjojen jälkeen Kiti Luostarisen ohjaama dokumentti "Palnan tyttäret" oli lämmin ja koskettava. Ihanaa, että kirjastoista löytyy tällaisia helmiä! Teki mieli hymyillä, itkeä ja nauraa. Suomalainen pariskunta adoptoi ensin yhden tytön ja sitten toisen Intiasta. Ainakin tässä dokumentissa perhe näytti olevan kokonaisuus, lapset luontevasti vanhempiensa lapsia.

Peltomaan kirjat eivät rohkaise adoptoimaan (ainakaan minua), Luostarisen dokumentti sen sijaan näyttää sen olevan mahdollista, sen voivan onnistua ihan hyvin. Kuitenkin oma sydän ja pää ovat ne, joita on kuultava.

En ole vieläkään saanut suutani auki Siihen Suureen Adoptiokeskusteluun Vyötiäisen kanssa. Kerroin hänelle Luostarisen dokumentin hauskoista ja surullisista jutuista - hän vaikutti ihan kiinnostuneelta ja juttelimme lyhyesti Intiasta ja Kiinasta, lasten oloista siellä ja adoptiosta. Dokumenttia hän tuskin silti ihan äkkiä alkaa itsekseen katsoa. Sellaiset ohjelmat eivät oikein ole Vyötsin tyylisiä. Olen tähän asti yrittänyt pitää adoptioasiaa esillä sellaisessa pienessä mittakaavassa. Vyötsi on kuitenkin ihmisenä sellainen, että "äkkirysäyksellä" hän ei oikein syty yhtään mistään.

Tunnelma jää voittopuolisesti surulliseksi tänään. Luin Adoptiomatkan neuvonnan päätöksestä ja jään miettimään mitä Vyötsi sanoisi siinä tilanteessa? Sanoisiko hän, kuten Adoptiomatkan mies, että tahtoo tätä eniten elämässä? Vai sanoisiko, että joo kai, kun tuo vaimo sitä niin tahtoo?

Masennus.

Ulkopuolinen

Sanoin kerran Simpukka-tapaamisessa, että minun tuttavapiirissäni ei ihan yksinkertaisesti ole lapsettomia ihmisiä. Me olemme ainoa sellainen pari, jolla ei lapsia ole. Muilla on, ja useimmiten nämä ihmiset ovat hoitaneet lisääntymishommat noin 25-vuotiaina, joten he ovat nyt teinien vanhempia.

Olen aina yrittänyt asennoitua niin, että ei minua haittaa ollenkaan, vaikka en voi keskustella kokemuksen syvällä rintaäänellä vauvanvaunuista, rattaista, eri vaippamerkeistä ja aktivointileluista. Mutta syvällä sisimmässäni olen kärsinyt. Olen kärsinyt, koska meillä ei ole lasta ja nuo keskustelut tuovat sen mieleen. Ja olen kärsinyt ulkopuolisena olemisen tuskasta. Olen kuunnellut, esittänyt kiinnostuneita kysymyksiä, olen toisin sanoen yrittänyt "toimia reilusti" ja osoittaa, että ei minua haittaa.. Mutta minua haittaa.

Olen varma siitä, että suurin osa vanhemmista ei yritä tahallaan sosiaalisissa tilanteissa sulkea lapsettomia ulos, mutta niin tapahtuu, silti. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että niin tapahtui. Yksi hyvä puoli näissä 25-vuotiaana lapsensa saaneissa on se, että he ovat tosiaankin teinien vanhempia ja eivät enää välitä puhua niin paljon lapsistaan kuin näiden pieninä ollessa. On mukavaa kun pikkulapsi oppii kävelemään ja puhumaan - teinien aikaansannokset ovat sen sijaan usein nolostuttavia tai vanhempia stressaavia. Kaikki haluavat kertoa, kuinka Kerttu oppi istumaan noin kolme kuukautta ennen normaalia aikaa, mutta kukaan ei tahdo kertoa saman Kertun kokeneen ensikännit kolme vuotta normaalia nuorempana.

Kolumbia, Kolumbia

Marianne Peltomaan "Matka" on nyt lukemieni adoptio-aiheisten kirjojen luettelossa. Peltomaan kirja on romaani, mutta siinä on juuri sitä kokemuksen rintaääntä, koska kirjailija itse on kahden Kolumbiasta adoptoidun tytön äiti.

Luin kirjan ahmimalla. Minusta suuri rikkaus siinä oli lapsen maailman kuvaaminen, se outous - joku vieras rouva tulee kaukaa, kaukaa ja sanoo olevansa äitisi. Ja vie sinut kauas pois. Viisivuotias ei ole enää vauva, viisivuotias on lapsi: sopeutuminen ei ole helppoa, ei viisivuotiaalle eikä nelikymppiselle. Mutta rakkaus kantaa, se on ihme joka tapahtuu.

Peltomaa on kirjoittanut muitakin kirjoja samasta aihepiiristä ja nyt aion lukea ne kaikki. Vaatii uskomatonta rohkeutta adoptoida yksin. Samalla se haastaa pohtimaan perheen olemusta. Mikä perhe on, onko yksi perhe parempi kuin toinen?

Minä olen aina ollut siinä mielessä kai vähän naiivi, että minusta rakkaus riittää. Jos ihminen adoptoi yksin, mutta on valmis rakastamaan lasta ja olemaan vanhempi, niin miksi ei? Ei monilla biolapsillakaan ole sitä "oikeanlaista" perhettä: nainen lasten kanssa, nainen yksinhuoltajana, ei ole mikään harvinaisuus.