Kylmiä suihkuja

Luin Marianne Peltomaan adoptioaiheisen romaanin "Ihon alla". Silmiin osuu jotain, se hyppää tekstistä ylös ja eteen: kansainvälisesti adoptoitujen keskuudessa itsemurhat ovat neljä kertaa tavallisempia kuin muun, syntyperäisen väestön. Näin on todettu asian olevan ainakin Ruotsissa.

Peltomaan kirjat ovat romaaneja, mutta esimerkiksi "Ihon alla" kirjan lopussa on luettelo erilaisista kansainvälistä adoptiota käsittelevistä nettisivustoista. En usko tuon "neljä kertaa yleisempää"-jutun olevan fiktiota. Sen täytyy olla totta.

Tuntuu kauhealta pelkkä ajatus jonkun tuomisesta tänne vain olemaan onneton. Ja mahdollisesti yrittämään itsemurhaa. Peltomaan kirjan adoptiolapset ovat pääsääntöisesti melko onnettoman ja häiriintyneen oloisia lapsia ja nuoria. Tahtoisinko itse "raastaa" tänne lapsen, joka ei tahtoisi lähteä kotoaan, näkisi minut vieraana ja olisi kuten Peltomaan luoma Nora-tyttö?

Sitten ajattelen taas kaikkia niitä pariskuntia, jotka adoptoivat lapsen kaukaa ja menevät vielä toisellekin hakumatkalle. Eli eihän se nyt voi olla pelkkää kurjuutta ja surkeutta, eihän? Kansainvälinen adoptio vaatii paljon rahaa, aikaa, viitsimistä. Tuskin kukaan siihen ryhtyisi, jos odotettavissa olisi vain kärsimysnäytelmää? Täytyyhän joidenkin lasten sopeutua, ovathan jotkut heistä edes onnellisia?

Tuntuu inhottavalta edes kirjoittaa tästä, koska tiedän adoptiovanhempien olevan vanhemmuuteen hyvin motivoituneita ja asioita pohtineita ihmisiä. Tuntuu rumalta tuoda esille tämä itsemurha-asia ja kaikki ongelmat. Mutta pakkohan näitäkin on miettiä. Minä mietin, kirjoitan melkein kuin vain itselleni, omia pelkojani ja pohdintojani.

Tavallaan on sääli, ettei blogimaailmassa ole montaa blogia, jotka käsittelisivät hiukan vanhempien adoptiolasten sopeutumista. Useimmat blogit ovat kai edelleenkin odotusblogeja. Lapsen tultua päivitystahti harvenee, tai blogi katoaa kartalta. Sen ymmärtää - ihan samoin biologisen lapsen saaneilla on ehkä muutakin mielessään kuin bloggaaminen - mutta silti se tekee olon epävarmaksi. Millaista arki on lapsen kanssa?

Lämpenee(kö?)

Peltomaan kirjojen jälkeen Kiti Luostarisen ohjaama dokumentti "Palnan tyttäret" oli lämmin ja koskettava. Ihanaa, että kirjastoista löytyy tällaisia helmiä! Teki mieli hymyillä, itkeä ja nauraa. Suomalainen pariskunta adoptoi ensin yhden tytön ja sitten toisen Intiasta. Ainakin tässä dokumentissa perhe näytti olevan kokonaisuus, lapset luontevasti vanhempiensa lapsia.

Peltomaan kirjat eivät rohkaise adoptoimaan (ainakaan minua), Luostarisen dokumentti sen sijaan näyttää sen olevan mahdollista, sen voivan onnistua ihan hyvin. Kuitenkin oma sydän ja pää ovat ne, joita on kuultava.

En ole vieläkään saanut suutani auki Siihen Suureen Adoptiokeskusteluun Vyötiäisen kanssa. Kerroin hänelle Luostarisen dokumentin hauskoista ja surullisista jutuista - hän vaikutti ihan kiinnostuneelta ja juttelimme lyhyesti Intiasta ja Kiinasta, lasten oloista siellä ja adoptiosta. Dokumenttia hän tuskin silti ihan äkkiä alkaa itsekseen katsoa. Sellaiset ohjelmat eivät oikein ole Vyötsin tyylisiä. Olen tähän asti yrittänyt pitää adoptioasiaa esillä sellaisessa pienessä mittakaavassa. Vyötsi on kuitenkin ihmisenä sellainen, että "äkkirysäyksellä" hän ei oikein syty yhtään mistään.

Tunnelma jää voittopuolisesti surulliseksi tänään. Luin Adoptiomatkan neuvonnan päätöksestä ja jään miettimään mitä Vyötsi sanoisi siinä tilanteessa? Sanoisiko hän, kuten Adoptiomatkan mies, että tahtoo tätä eniten elämässä? Vai sanoisiko, että joo kai, kun tuo vaimo sitä niin tahtoo?

Masennus.