Sanoin kerran Simpukka-tapaamisessa, että minun tuttavapiirissäni ei ihan yksinkertaisesti ole lapsettomia ihmisiä. Me olemme ainoa sellainen pari, jolla ei lapsia ole. Muilla on, ja useimmiten nämä ihmiset ovat hoitaneet lisääntymishommat noin 25-vuotiaina, joten he ovat nyt teinien vanhempia.
Olen aina yrittänyt asennoitua niin, että ei minua haittaa ollenkaan, vaikka en voi keskustella kokemuksen syvällä rintaäänellä vauvanvaunuista, rattaista, eri vaippamerkeistä ja aktivointileluista. Mutta syvällä sisimmässäni olen kärsinyt. Olen kärsinyt, koska meillä ei ole lasta ja nuo keskustelut tuovat sen mieleen. Ja olen kärsinyt ulkopuolisena olemisen tuskasta. Olen kuunnellut, esittänyt kiinnostuneita kysymyksiä, olen toisin sanoen yrittänyt "toimia reilusti" ja osoittaa, että ei minua haittaa.. Mutta minua haittaa.
Olen varma siitä, että suurin osa vanhemmista ei yritä tahallaan sosiaalisissa tilanteissa sulkea lapsettomia ulos, mutta niin tapahtuu, silti. Tai oikeastaan pitäisi sanoa, että niin tapahtui. Yksi hyvä puoli näissä 25-vuotiaana lapsensa saaneissa on se, että he ovat tosiaankin teinien vanhempia ja eivät enää välitä puhua niin paljon lapsistaan kuin näiden pieninä ollessa. On mukavaa kun pikkulapsi oppii kävelemään ja puhumaan - teinien aikaansannokset ovat sen sijaan usein nolostuttavia tai vanhempia stressaavia. Kaikki haluavat kertoa, kuinka Kerttu oppi istumaan noin kolme kuukautta ennen normaalia aikaa, mutta kukaan ei tahdo kertoa saman Kertun kokeneen ensikännit kolme vuotta normaalia nuorempana.
Kolumbia, Kolumbia
Marianne Peltomaan "Matka" on nyt lukemieni adoptio-aiheisten kirjojen luettelossa. Peltomaan kirja on romaani, mutta siinä on juuri sitä kokemuksen rintaääntä, koska kirjailija itse on kahden Kolumbiasta adoptoidun tytön äiti.
Luin kirjan ahmimalla. Minusta suuri rikkaus siinä oli lapsen maailman kuvaaminen, se outous - joku vieras rouva tulee kaukaa, kaukaa ja sanoo olevansa äitisi. Ja vie sinut kauas pois. Viisivuotias ei ole enää vauva, viisivuotias on lapsi: sopeutuminen ei ole helppoa, ei viisivuotiaalle eikä nelikymppiselle. Mutta rakkaus kantaa, se on ihme joka tapahtuu.
Peltomaa on kirjoittanut muitakin kirjoja samasta aihepiiristä ja nyt aion lukea ne kaikki. Vaatii uskomatonta rohkeutta adoptoida yksin. Samalla se haastaa pohtimaan perheen olemusta. Mikä perhe on, onko yksi perhe parempi kuin toinen?
Minä olen aina ollut siinä mielessä kai vähän naiivi, että minusta rakkaus riittää. Jos ihminen adoptoi yksin, mutta on valmis rakastamaan lasta ja olemaan vanhempi, niin miksi ei? Ei monilla biolapsillakaan ole sitä "oikeanlaista" perhettä: nainen lasten kanssa, nainen yksinhuoltajana, ei ole mikään harvinaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti