En haluaisi olla ehdoton ihminen. Haluaisin ymmärtää monenlaisia ihmisiä, tahtoisin olla kiihkoton. Mutta en ole. Luettuani Suvi Aholan "Iljan äidiksi" tiedän minussakin asuvan ehdottomuuden. En voi hyväksyä, en voi suvaita lapsen lyömistä. En, vaikka äiti olisi kuinka väsynyt. Tässä kulkee ilmeisesti omalla kohdallani se raja, jonka yli en voi ymmärtää. Vaikka pitäisi - vai pitäisikö?
Minusta väkivalta on aina väärin ja aivan erityisen väärin se on silloin, kun se kohdistuu vanhemman taholta lapseen. En tahdo tuomita (tämähän on aina pakko sanoa), mutta tuosta kirjasta syntyy kummallinen kuva. On hankittu nelivuotias CP-vammainen poika Venäjältä ja sitten häntä ravistellaan, tukistetaan ja korvatillikoidaan. Kirjoittajan eduksi (?) voi sanoa näiden tapausten olevan yksittäisluontoisia, mutta niitä on ollut. Minusta yksikin kerta on liikaa.
En kuulu niihin, jotka tahtoisivat kiikuttaa lapset lastensuojeluun, jos vanhemmat olisivatkin satunnaistukistajia. Sellaista sattuu: tiedän myös lähipiiristäni perheen, jossa on tukkapöllytetty. Omassa lapsuudessani muutamat naapuriston lapset tekivät silloin tällöin tuttavuutta isän vyön tai koivuvitsan kanssa, eikä näiden lasten vanhempia siihen aikaan pidetty epäonnistuneina. Minustakaan he eivät olleet huonoja vanhempia omana aikanaan ja kokonaisuuden kannalta, mutta en silti pysty hyväksymään näitä tekoja.
Lapsen fyysinen kurittaminen on tätä nykyä laissa kielletty. Sen lisäksi minä uskon, että lyöty lapsi oppii lyömään. Turha ihmetellä mistä tulevat päiväkotien ja koulujen toisia hakkaavat lapset: he tulevat kodeista, joissa ongelmat ja paha mieli on purettu fyysiseen väkivaltaan.
Minua ei koskaan rankaistu fyysisesti ja olen siitä iloinen. En voi sanoa olevani kiitollinen, koska mielestäni asia on niin itsestään selvä lapsen oikeus, ettei siitä tarvitse tuntea kiitollisuutta. Emme siskoni kanssa olleet helppoja lapsia: siskoni oli koliikkivauva ja minä muuten vain vilkas, mutta siitä huolimatta vanhempamme eivät lyöneet meitä. On mahdollista olla väsynyt ja olla silti antamatta korvapuustia tai luunappia.
Aholan kirja on valaiseva kuvaus Venäjän adoptiosta ja yhden perheen matkasta adoptiovanhemmuuteen. Kirja on hyvä, hyvin kirjoitettu ammattitoimittajalta, ja ärsyttävät asiat siinä ovat omalta kohdaltani lähinnä vain mielipide-eroja kirjoittajan kanssa. Pari kertaa kirjassa - ehkä tahattomasti - tölväistiin lapsettomia ihmisiä. Lapseton ihminen ei kuulemma ole aikuinen, ei osaa luopua. Kiitos tiedosta, Aholan Suvi. Pitää varmaan kertoa tuo sukuni parille ikäneito-opettajalle, jotka ovat elämäntyönsä tehneet kouluissa opettaen lapsia. Vapaa-ajat ovat näillä neideillä kuluneet vapaaehtoistyöhön - mutta tokihan he lapsettomina ovat epäkypsiä, eivätkä osaa luopua omista huveistaan. Varmasti Äiti Teresakin lapsettomana ihmisenä yhtyisi tähän näkemykseen.
Minustakin kirja on hyvä - välillä hämmentävä suoruudessaan, enkä ihmettelisi, jos kirjoittaja kirjoittaisi joiltain osin toisella tavalla, jos kirjoittaisi kirjan nyt.
VastaaPoistaMitä tulee fyysiseen rankaisemiseen, minäkään en sitä hyväksy, missään tapauksessa. En hyväksy myöskään sättimistä ja haukkumista, ja siitä huolimatta eilen sanoin rumasti lapsestani, vuoden ikäisestä ja pitkään toivotusta, joka poltti pinnani totaalisesti satuttamalla tahallaan pienempäänsä. Niin vakuuttunut olen siitä, että haukkuminenkin on väärin, etten hämmästyisi, jos joskus irtoaisi luunappi tai vastaava. Sanomattakin lienee selvä, että eilisen jälkeen mieli on ollut paha.
Minua hämmensi myös se, kun kirjoittaja kertoi alussa puhuneensa vähän kaikille lapsen taustasta, narkkariäidistä ym. Ei kovin kiva.. Kai se lapsikin jotain yksityisyyttä kaipaisi, ainakin näissä tosi "intiimeissä" ja taustaa koskevissa jutuissa..
VastaaPoistaSinä varmasti säikähdit kun isompi lapsi satutti pienempäänsä, säikähtäneenä sitä voi sanoa rumastikin, eli haukkua! Inhimillistähän tuo lie..