Lapsettomuushoitojemme alkaessa olin ylipainoinen. Se ei ole mikään ihme, sillä meidän suvussamme naiset ovat taipuvaisia lihomiseen. Taidamme saada enemmän nautintoa hyvästä ruoasta ja herkuista kuin jotkut muut. Äidinpuoleisessa suvussa myös suositaan liikkumattoman elämäntavan ja runsasenergisen ruokavalion kohtalokasta yhdistelmää.
Minun painoindeksini oli kuitenkin todellista maailmanennätysluokkaa jopa omassa suvussani: se oli komeasti yli 40 ja heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä minulle sanottiin, ettei X:n yliopistollisessa keskussairaalassa hedelmöityshoitoihin pääse yli satakiloisena naisena. Olipa kerrankin todellinen motivaatio laihduttaa! Alkupainoni oli 126 kiloa. Se tuli itselleni täytenä yllätyksenä, koska kotimme vaaka oli aina kohteliaasti sijoittanut minut sadan kilon keijukaiseksi. Ilmeisesti sen mekanismi oli vuosien kuluessa vaurioitunut, tai kulunut, ja siksi vaakavanhus esitti minut noin 30 kiloa kevyempänä kuin mitä oikeasti olin. Sairaalan vaakaan astuminen oli siksi melkoinen elämys.
Ostin heti sairaalan ensikäynniltä palattuamme Painonvartijoiden kotikurssin ja laihduin puolessa vuodessa noin 30 kiloa, niin että sadan kilon raja meni rikki. Sitten hoidot aloitettiin. Niiden kuluessa laihdutin vielä toiset 30 kiloa lisää.
Nyt mietin kannattiko se sittenkään. Entä jos pilasin jotain laihduttamalla hoitojen aikana? Luulisi tosin, että lääkärit olisivat estäneet laihduttamisen, jos olisivat arvelleet hoitojen tulosten siitä kärsivän. Estelyä he eivät todellakaan harrastaneet, vaan ennemminkin rohkaisivat eteenpäin. "Kaikki paino, jonka vain voit saada pois ennen mahdollista raskautta, on pelkästään hyvä juttu!"
"Parhaimmillaan" painoni käväisi 59 kilossa. Tämä tapahtui hoitojen jo päätyttyä tuloksettomina. Purin pettymystäni urheiluun, paastoamiseen.. kai se oli yritys rankaista itseäni? Pääsääntöisesti olen nyt pyrkinyt pitämään painon normaalin painoindeksin rajoissa. Sen nimittäin tiedän, etten enää koskaan halua painaa niin paljon kuin ennen hoitoihin hakeutumista. Minulle ylipainosta oli jo selkeästi terveydellistä haittaa. Ilmassa häälyi metabolisen oireyhtymän uhka ja lisäksi verenpaineeni oli aika korkea. Maksakin oli rasvoittunut - niin käy myös ylipainoisille, eikä suinkaan vain juopoille. Kolesteroliarvotkin olivat huh-hah-hei.
Lapsettomuushoitojen pahin vaihe on itselläni aina ollut se niiden epäonnistumisen jälkeinen aika. Se, kun alan miettiä aiheutinko itse jollakin tavalla hoidon epäonnistumisen? Oliko sittenkin virhe kävellä alkionsiirron jälkeen sairaalasta parkkipaikalle, vai olisiko pitänyt pyytää Vyötiäinen ajamaan sairaalan ovelle minua hakemaan? Söinkö jotenkin hölmösti, liian suolaisesti, liian mausteisesti, liian-jotakin, ja vaikeutin alkioiden kiinnittymistä? Stressasinko liikaa ja säikäytin alkiot sillä?
Hoitojen jälkeen oli aina niin paljon aikaa ajatella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti