Kiinasta Filippiineille - unelmilla on siivet

Hetkellisen väsähtämisen jälkeen tuntuu taas siltä, kuin jaksaisi toivoa ja yrittää. Olen lisännyt monia adoptioaiheisia blogeja suosikkeihini blogilistalla. Olen taas kerran viihtynyt netin adoptio-aiheisilla sivustoilla ja pohtinut mahdollisia maita.

Haaveissa on ollut Kiina-adoptio, mutta ehkä joudumme luopumaan siitä ajatuksesta? Kiina-adoptioiden odotusajat ovat nykyisin pitkiä, tapaus Holmlund on erityisesti mielessä. Sisäministeri Anne Holmlundilla on kai ollut jo monia vuosia meneillään oleva prosessi lapsen saamiseksi Kiinasta, eikä hänkään ole enää ihan nuori, syntymävuotensa taitaa olla 1964. On pakko ajatella ikää, Vyötiäisen ja minun. Vyötsi on 40 ja minä 38. Optimistisin arvioini on, ettei Kiinasta saa adoptiolasta ilman vähintään neljän tai viiden vuoden odotusta. Lasken tähän odotukseen noin vuoden kestävän kotimaisen adoneuvonnan ja sitten jonotuksen CCAA:n listoilla. Olenkohan oikeassa?

Filippiineillä odotusajat ovat jonkin verran lyhyemmät, kahdesta kolmeen vuotta kai? Sattuu myös somasti, että Vyötsi ja minä voisimme saada (ehkä) Filippiinien vaatimat suosituksetkin kasaan. Emme ole mitään kiihkouskovaisia, mutta mukana seurakunnan toiminnassa kuitenkin. Ja Filippiinit vaativat kai sitä, kristillistä vakaumusta. En usko olevani "kristitty" ihan siinä mielessä kuin moni amerikkalainen adoptoija - en usko huutavani hallelujaa, vaikka saisinkin odotetun lapsen syliini - mutta kuten sanottu, olemme kuitenkin mukana toiminnassa. Meille seurakunta on ollut paikka tavata mukavia ihmisiä, jotka uskovat kai jonkinlaiseen universaaliin kiltteyden periaatteeseen. En ole mikään teologi enkä uskonoppinut sen kummemmin, eikä ole Vyötsikään. Myös vieraat uskonnot ovat kiinnostaneet meitä, erityisesti minua. Buddhalaisuudessa on hyviä elämänarvoja siinäkin. Aasia, sen maat, kulttuuri ja uskonnot kiehtovat.

Mutta se ikä, se ikä..! Meidän tuttavapiirissämme ei ole näitä moderneja pariskuntia, jotka saavat esikoisensa nelikymppisinä. Suurin osa tuttavistamme on kouluikäisten, tai jopa murrosikäisten lasten vanhempia. En tahtoisi olla ikivanha lapsen tullessa, jos lapsi siis tulisi.. Siksikin paine aloittaa adoptioneuvonta on suuri. Me emme voi ajatella, että ehkä viiden vuoden sisään päätämme tämän asian suuntaan tai toiseen.

Suvi Lindenin tapauskin mietitytti. Hän sai suloisen ja ihanan Leonoora-tyttären Kiinasta ollessaan 45-vuotias. Lindenin tytär oli adoptoitaessa kai neljävuotias. Ministerin mies oli jo yli 50 - jos oikein muistan - ja siksi he eivät enää voineet saada aivan pientä lasta. Minusta on upeaa, että Linden miehineen sai lapsen pitkän odotuksen jälkeen, mutta en ole varma haluaisinko itse adoptoida nelivuotiaan. Minusta sen ikäinen on jo niin vanha, että kiintymys omaan kotimaahan on paljon syvempi kuin esim. 1-vuotiaalla lapsella. Myös kieliongelmat ovat todellisia ja vaikeita tässä vaiheessa. Tahdon siis korostaa, että olen onnellinen Lindenin ja hänen miehensä puolesta, ja ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että adoptoidaan leikki- tai kouluikäinen! Päinvastoin! Itse toivoisin kai sitä perinteistä, 0-2-vuotiasta lasta, jos mahdollista. Minun mielestäni omien toiveiden julkituomisessa ei ole mitään pahaa. Kyseessähän on kuitenkin "vain" toive, eikä lapsen "tilaaminen".

Joku voisi ihmetellä miksi mietin ja vatkaan näitä asioita, vaikkemme (vielä?) ole edes adoptioneuvonnassa. Minusta vain tuntuu, kuin en voisi mennä neuvontaan tyhjin käsin, kuin pitäisi tietää, osata, ymmärtää, hallita. Tiedän ettei asia ole näin, tiedän neuvonnan olevan adoptiota harkitseville ja että sinne saa mennä tietämättä ja osaamatta. Mutta minusta vain tuntuu, kuin pitäisi olla joku unelma. Joka sitten matkan varrella kasvaa, kehittyy tai vaihtuu ihan kokonaan toiseksi.