Omat ja vieraat

Alkaessani tutustumisen adoptioon törmäsin usein oman käsitteeseen. Hämmästyin lukiessani joidenkin adoptiovanhempien kokemuksia: kuinka suoraan tullaan toteamaan "ai että teillä ei olekaan sitten omia lapsia, vaan vain tämä adoptiolapsi". Se suututti, se tuntui ja tuntuu niin paksupäiseltä ja typerältä.

Mutta asialla on myös kääntöpuoli, ehkä vielä huolestuttavampi kuin se, ettei sanoja käsitä adoptiolasta perheensä täysivaltaiseksi jäseneksi: mitä ilmeisemmin hän pitää biologista lasta vanhemman ehdottomasti omana, iki-omana suorastaan. Ja se pelottaa.

Minä en enää tiedä mitä ajatella koko sanasta oma. Kolme kirjainta, näennäisesti niin helppo, jokapäiväinen sana - mutta sittenkin? Oma - ja siitähän kätevästi johtuu omistaminen, sitäkö vieron? Ajatusta toisen ihmisen ehdottomasta omistamisesta.

Jotkut lapsiinsa selvästi pettyneet biovanhemmat saattavat pettyä juuri tuon vahvan oma-ajatuksen takia. Lapseni on omani, minun, joten hänen täytyy tulla tietynlaiseksi (samanlaiseksi kuin olen itse?), koska herranjumala sentään, ovathan ne geenitkin samat! Kun näin ei käy, niin tulee pettymys. Onko adoptiovanhempi sittenkin valmiimpi hyväksymään lapsensa muovautumisen omaksi persoonakseen, kun mukana ei ole tätä biologisen omuuden taakkaa?

Olen alkanut ajatella meidän kaikkien olevan samaan aikaan omia ja vieraita toisillemme. Biologinen lapsi tulee maailmaan vanhemman kautta, mutta hän ei ole puoliksi isää ja puoliksi äitiä, vaan geneettinen sekasotku tuhansista sukupolvista. Jokainen siitä valtavasta esivanhempien laumasta on tarvittu tuottamaan juuri tämä ihminen. Kuinka vähän meistä kukaan oikeastaan tietää taustastaan, kuinka vähäiset ne esivanhemmat, jotka tunnemme. Oma muisti yltää korkeintaan neljä sukupolvea taaksepäin: isovanhempien vanhemmat ovat vielä voineet olla elossa syntyessämme. Silti olemme mysteerejä itsellemme ja toisillemme. Emmekä ikinä täysin jonkun "omia", olimmepa sitten adoptoituja tai biologisesti vanhempiemme jälkeläisiä.

Sopeutumisesta

Alkuinfo on keskiviikkona. Odotan sitä innostuneena, mutta ehkä kuitenkin asenne on hiukan muuttunut kesän ajoista. Olen rauhoittunut, tasaantunut - olen alkanut myös ajatella mahdollista elämäämme kaksin.

Tahdon adoptiolasta, mutta tahdonko tarpeeksi? Jaksanko sittenkään tätä prosessia? Minusta tuntuu, että näihin kysymyksiin tulen törmäämään usein vielä neuvonnoissakin.

Jokin on muuttunut, syvin kriisi on ohi. Puoli vuotta vietin sellaisessa lapsettomuuskriisissä, ettei siihen päässyt aurinkokaan säteillään paistamaan. Puoli vuotta se vei - saman verran aikaa kuin uhmassa lyhyeksi leikatun tukkani kasvaminen sieväksi polkkamalliksi.

Hoitojen ollessa päällä tajusin omien vaikutusmahdollisuuksieni olevan nolla. Laihdutin sen 60-70 kiloa, ihan vain koska minun oli pakko. Tiesin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Jos X:n yliopistollisessa keskussairaalassa olisivat tahtoneet minun värjäävän tukkani siniseksi ja ottavan viisi tatuointia hoitoihin pääsyä vastaan, niin olisin joutunut tekemään senkin. Kärsin tuosta oman elämän hallinnan menettämisen tunteesta ja osittain se heijastuu ajatuksiin adoptioprosessista. Ennen annoin lääkäreille vallan ruumiini ja tekemisteni yli - nytkö annan saman vallan sosiaalityöntekijöille? Milloin saan oman elämäni takaisin itselleni, itse mietittäväksi ja elettäväksi kuten itse haluan?

En usko enää olevani valmis mihin vain lapsen saadakseni. Jos prosessissa jokin tökkii pahasti tai tuntuu mahdottomalta, niin sen voi keskeyttää. Ajatus tuntuu helpottavalta. En tahdo enää joutua "nalkkiin", selkä seinää vasten, olipa asia sitten mikä hyvänsä.

Monia kysymyksiä, vähän vastauksia

Voiko ihminen sairastua adoptiokuumeeseen? Näin on ainakin tapahtunut itselleni. Tahtoisin tietää niin paljon ja järjestellä asioita, on kuin joku olisi ruiskuttanut injektioneulalla minuun täyden satsin toimintatarmoa.

Mietin missä vaiheessa kertoa läheisille tästä kaikesta, lapsettomuudesta ja adoptiohaaveesta? Minulla on sellainen tunne, että ainakin lapsettomuusasia olisi hyvä puhua alta pois tässä syksyn kuluessa. En kadu sitä, etten puhunut siitä hoitojen ollessa päällä: en olisi osannut antaa arvoa ihmisten hyvää tarkoittaville kysymyksille munasolujen kypsymisestä ja hedelmöittymisestä ja punktioista ja siirroista. Kuinka ihmeessä olisin voinut niille antaa arvoa, kun koko hoitoruljanssi sai loppuvaiheessa minut kiehumaan kiukusta lähinnä turhuutensa vuoksi?

Pelkään vähän samaa tämän adoption kanssa. Käykö niin, että asiasta kerrottuamme vähän jokainen alkaa kysellä missä vaiheessa se teidän adoptio on. Ja voi pojat, siinä sitä riittää aikaa kysellä, kun tulossa on puolen vuosikymmenen odotus! Ehkä sopiva aika kertoa on ensimmäisen adoptioneuvonnan jälkeen.

Oma maa mansikka

Maamietinnätkin ovat pitäneet aivoni työteliäinä. Alussa toiveet kohdistuivat Filippiineille ja Kiinaan, nyt taas tuntuu kuin Kiina olisi se ainoa mahdollinen. Tein selvitystyötä netissä: Filippiineiltä kai tulee kansainväliseen adoptioon suurimmaksi osaksi poikia ja minusta tyttö sopisi meille paremmin. Tiedän, että filsuissa odotusaika on puolet Kiinan ajasta ja tiedän meillä olevan aika hyvät mahdollisuudet saada suosituskirje seurakunnalta. Mutta Filippiinit maana ja kulttuurina ei oikeastaan kiinnosta sen suuremmin, enkä osaa mielikuvitella meitä esimerkiksi 4-vuotiaan pojan vanhempina.

Periaatteessa olen valmis jopa jättämään koko prosessin - niin suuri sääli kuin se olisikin - jos meidät arvioidaan liian vanhoiksi Kiina-odottajiksi. Tämä on niin suuri päätös, että minusta ei kannata kompromissata maavalinnan kanssa.

Ja sekin vielä, se minkä jo aiemmin sanoin: olen vaikuttunut Kiinan tavasta hoitaa adoptioita. On ihanaa, ettei lasta noin vain lykätä uusille vanhemmille, vaan hoitajat ovat tilanteessa läsnä ja tekevät parhaansa pehmentääkseen pienen ihmisen kokemaa iskua.

Mietin ihan hassuja, hulluja asioita, kuten onko olemassa kansanluonnetta? Reagoivatko eri kulttuuritaustoista tulevat lapset eri tavalla luovutukseen?

"Onko meillä kriisi?"

Viime yönä "hoidot" tulivat uniini asti. Unessa olin adoptiovalmennuksessa (hyvä enne?), mutta jostakin syystä se järjestettiin juuri siinä paikassa, jossa ICSI:t meillä alkoivat, eli X:n yliopistollisessa keskussairaalassa naistenklinikalla. Neuvojana oli vieläpä se lääkäri, joka teki ensimmäiset kolme iksiäni. Hänellä oli piirtoheitinkalvoja, joissa oli aivan uskomatonta roskaa ranskalaisilla viivoilla listattuna. Kuten esimerkiksi: aika on hyvästä, adoptiolapsen odottaminen on parasta aikaa, aika valmentaa, ja niin edelleen. Hermostuin unessa aivan totaalisesti, nappasin kalvon lääkäriltä omiin hyppysiini ja raivosin hänelle muutaman tosiasian aiheesta ajan kuluminen, lapsettomuus ja odottaminen.

Pelkään joskus kyllästyttäväni Vyötiäisen näillä lapsi-hoidot-adoptio -puheillani. Siksi en nyt ole vähään aikaan maininnut adoptiota ollenkaan - säästän aihetta ensi viikon Suureen Keskusteluun. Käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä hän ei ehkä täysin pysty ymmärtämään. Tänään juttelimme puhelimessa - Vyötsi on mökillä - ja kerroin perjantaina tulleesta Simpukka-yhdistyksen tietovihkosesta "Lapsen muotoinen unelma: tahaton lapsettomuus kriisinä". Vyötiäinen kysyi onko meillä kriisi? Minä sanoisin, että on.

Toisaalta olen jollakin tasolla tyytyväinen siihen, että kriiseilen nyt, koska se tarkoittaa myös asioiden edistymistä. Käyn vaihe vaiheelta läpi tunneskaaloja, mietin uudestaan elämäämme. Suru tulee ja menee. Ja tämän tien päässä on mielenrauha, tämän asian kanssa on mahdollista päästä sopuun. Näin minulle joku hiljainen ääni kuiskaa.

Kerjääminen ja kaupustelu kielletty

Eräs ajatus sulki myös (hetkeksi!) suuni adoptiosta. Aloin miettiä ettei adoptoitavan lapsen - tai minkään lapsen - pitäisi koskaan joutua kerjäämään rakkautta, kotia ja perhettä. Hänen pitäisi saada ne hänelle luonnostaan kuuluvina ja vanhempien pitäisi kokea olevansa onnekkaita saadessaan juuri tämän lapsen. Jos jankuttaisin adoptiosta koko ajan Vyötiäiselle ja yrittäisin väännellä ja käännellä hänet väkisin hyväksymään sitä, niin enkö silloin juuri kerjäisi häntä rakastamaan lasta, joka on oikeutettu rakkauteen ja motivoituneisiin vanhempiin?

Jään siis odottavalle kannalle. Viimeistään ensi viikon torstaina minulla on enemmän kerrottavaa.