Viime yönä "hoidot" tulivat uniini asti. Unessa olin adoptiovalmennuksessa (hyvä enne?), mutta jostakin syystä se järjestettiin juuri siinä paikassa, jossa ICSI:t meillä alkoivat, eli X:n yliopistollisessa keskussairaalassa naistenklinikalla. Neuvojana oli vieläpä se lääkäri, joka teki ensimmäiset kolme iksiäni. Hänellä oli piirtoheitinkalvoja, joissa oli aivan uskomatonta roskaa ranskalaisilla viivoilla listattuna. Kuten esimerkiksi: aika on hyvästä, adoptiolapsen odottaminen on parasta aikaa, aika valmentaa, ja niin edelleen. Hermostuin unessa aivan totaalisesti, nappasin kalvon lääkäriltä omiin hyppysiini ja raivosin hänelle muutaman tosiasian aiheesta ajan kuluminen, lapsettomuus ja odottaminen.
Pelkään joskus kyllästyttäväni Vyötiäisen näillä lapsi-hoidot-adoptio -puheillani. Siksi en nyt ole vähään aikaan maininnut adoptiota ollenkaan - säästän aihetta ensi viikon Suureen Keskusteluun. Käyn nyt läpi jotain sellaista, mitä hän ei ehkä täysin pysty ymmärtämään. Tänään juttelimme puhelimessa - Vyötsi on mökillä - ja kerroin perjantaina tulleesta Simpukka-yhdistyksen tietovihkosesta "Lapsen muotoinen unelma: tahaton lapsettomuus kriisinä". Vyötiäinen kysyi onko meillä kriisi? Minä sanoisin, että on.
Toisaalta olen jollakin tasolla tyytyväinen siihen, että kriiseilen nyt, koska se tarkoittaa myös asioiden edistymistä. Käyn vaihe vaiheelta läpi tunneskaaloja, mietin uudestaan elämäämme. Suru tulee ja menee. Ja tämän tien päässä on mielenrauha, tämän asian kanssa on mahdollista päästä sopuun. Näin minulle joku hiljainen ääni kuiskaa.
Kerjääminen ja kaupustelu kielletty
Eräs ajatus sulki myös (hetkeksi!) suuni adoptiosta. Aloin miettiä ettei adoptoitavan lapsen - tai minkään lapsen - pitäisi koskaan joutua kerjäämään rakkautta, kotia ja perhettä. Hänen pitäisi saada ne hänelle luonnostaan kuuluvina ja vanhempien pitäisi kokea olevansa onnekkaita saadessaan juuri tämän lapsen. Jos jankuttaisin adoptiosta koko ajan Vyötiäiselle ja yrittäisin väännellä ja käännellä hänet väkisin hyväksymään sitä, niin enkö silloin juuri kerjäisi häntä rakastamaan lasta, joka on oikeutettu rakkauteen ja motivoituneisiin vanhempiin?
Jään siis odottavalle kannalle. Viimeistään ensi viikon torstaina minulla on enemmän kerrottavaa.
Olen miettinyt tilannettanne ja sehän on tietysti täysin teidän oma asia. Sinun kannattaa kuitenkin ottaa selvää MIKSI adoptio ei miehestäsi olisi hyvä asia tai miksi olisi. Se kun selviää, voi elää sen mukaan.
VastaaPoistaMuistettava on, että eivät kaikki pariskunnat varmasti täysin yksimielisesti hanki biologisiakaan. Voi vain kuvitella, kuinka monta lasta syntyy ílman että häntä on alunperin molemmat halunneet. Mutta sitten kun lapsi on siinä, ei voi olla rakastamatta ja tuntematta vanhemman ylpeyttä : )
Todellista kerjäämistä tapahtui siinä lastenkodissa, jossa lapset puettiin parhaimpiinsa ja laitettiin riviin. Ihmiset tulivat katsomaan "päältä" sopivan. Kuulin tytöstä, joka vielä 8-vuotiaanakin seisoi apaattisena tyrkkyrivissä ja alkoi ymmärtää, ettei häntä kukaan halua. Sellaiseen ei yhdenkään lapsen pitäisi joutua eikä sellaiseen toimintaan pitäisi vanhempian suostua.
Kiitos kommentista! Annan sille valtavan paljon arvoa, että olet viitsinyt ja jaksanut kommentoida, näistä saa paljon ajattelemisen aihetta ja pää selkiytyy..
VastaaPoistaKesällä keskustelimme miehen kanssa adoptiosta ja yhdessä vaiheessa hän oli neutraalin oloinen, mutta sitten kerran sanoi, että ehkä hän ei halua lasta ollenkaan, jos se ei ole "oma" ts. biologisesti hänen. :( Minulla on tässä toivoa, koska hän oikeasti sanoi ettei EHKÄ halua lasta, ellei se ole biolapsi.
Olen nyt ajatellut, että pistän peliin omat "argumenttini". Adoptiossa oikeasti on paljon hyviä puolia: sen lisäksi, että siinä oikeasti SAA lapsen, niin myös oma elämänpiiri laajenee, kun mennään mukaan adoptiovanhempien toimintaan ym. Ja sitten on paljon "tunteellisiakin" argumentteja, jotka eivät ehkä ole ihan järkeviä.. Mutta jos ajatellaan jo jouluja ja lasten niihin tuomaa iloa.. Ja sitä, että lapselle vanhemmat ovat aina niin ihmeellisiä ja isoja ja taitavia ja lapsi tarvitsee vanhempaansa, eli siinä voi oikeasti kokea olevansa tarpeellinen.
Paljon kaikenlaista aion sanoa sen nyt tulevan automatkan aikana. Toivon, että jos Vyötsillä on edes pieni kiinnostus tähän hommaan, niin sitten pääsen soittamaan sosiaalipuolelle ja aloitetaan se neuvonta. Mutta jos on jyrkästi ja ehdottomasti EI, niin sitten - on taas yksi suuri suru surtavaksi. :(
Minulla oikeasti on lapsihaave muuttunut nyt. En enää juuri haaveile pikkuvauvan kanssa olosta tai vastasyntyneestä, vaan kuvittelen pientä, 1-3 vuoden ikäistä lasta, jonka saisi syliinsä. Luultavasti pelästyneenä ja parkuvana, mutta silti. Toivotaan, että se haave voisi toteutua.
P.S. Tuo "tyrkkyrivitoiminta" tuo ihan mieleen bordellin. :( Tytöt jonossa. Todella surkeaa, että joku lapsi joutuu sellaiseen! Voi maailman lapsia, millaista surua tänne mahtuukaan.
VastaaPoistaP.S. II: Muuten kai periaatteessa voisi lähteäkin adoon, vaikkei Vyötiäinen olisikaan innostunut, mutta pelkään sitä mitä tapahtuu sossussa. Jos siis raahaan miehen sinne ja hän sitten sanoo, ettei tahdo. :( Siihen kaatuisi koko projekti, TIEDÄN sen, sossussa varmaankaan ei katsota pahalla, eikä vaadita supervanhempia, mutta toisen osapuolen totaalinen kiinnostuksen puute + haluttomuus voivat kyllä olla.. este.. :(
VastaaPoistaSuuria pohdintoja, ristiriitaisia tunteita.
VastaaPoistaNäistä kirjoituksistasi saa varmasti moni apua.
Nostan hattua sille kuinka sinnikkäästi ja yllättävänkin järjestelmällisesti ruodit kasaan tunteitasi, pelkojasi ja erimielisyyksiä rakkaasi kanssa ennen adoption tielle astumista.
Onneksi minunlaisilleni saamattomille möllyköille vertaistukea löytyy myös näin blogien muodossa. Itse kun en varmasti saisi itseäni vertaistukiryhmään, sen verran sulkeutunut olen.
Järkyttävän kuuloinen tuo Mayon kuvaus rakkautta kerjäävistä lapsista. Voi kuinka mielellään joku olisi varmasti ottanut vaikka koko rivin ja rakastanut joka ikistä. Välillä maailman julmuus puistattaa.
Tsemppiä kovasti keskusteluihin, mun mielestä pystyt kadehdittavan hienosti antamaan miehellesi tilaa funtsia tätä - sitten kun hän näyttää vaaleanvihreää valoa, potku pepulle ja neuvontaan :) Toista ei saa painostaa, mutta keskustelemalla aukeaa varmasti monta epävarmuutta ja muistuta hänellekin, että neuvonnassakin on vielä tilaa kysymyksille ja miettimiselle. Tsemppiä eteenpäin!
VastaaPoistaRouva M. ja Salanimi, kiitos suuri rohkaisevista kommenteistanne! Nyt kun pääsemme neuvontaa aloittamaan - tai ainakin kysymään asiasta sossulta - niin tuntuu valtavan helpottavalta! Sitä antaa arvoa "tuntemattomille" ihmisille, jotka ehkä ovat vieraita, mutta tavalla tai toisella kohtalotovereita, ja sille rohkaisulle jota täältä netistä saa.
VastaaPoista