lauantai 24. heinäkuuta 2010

B-luokan vanhemmuutta

Minua suututtaa adoptiovanhempien pitäminen "B-luokan vanhempina". Sen jälkeen kun adoption mahdollisuus kävi mielessä on korva herkistynyt ympärillä kuuluville adoptioaiheisille puheille.

"No he adoptoivat Venäjältä, sellainen ihmeen suloinen 3-vuotias tyttö, ei uskoisi adoptoiduksi. Ne adoptiolapset Venäjältä ovat ihan rikollisten ja muun roskaväen lapsia, kumma että ovat niin sievän ja kiltin tytön sieltä saaneet."

"He adoptoivat Venäjältä, kun eivät omia lapsia pystyneet saamaan. Odottivat kai liian pitkään perheen perustamista."

"He adoptoivat Kiinasta, kun se on sellainen muotijuttu. Varmasti olisivat omiakin lapsia pystyneet saamaan, nuori pari vielä."

Adoptiota koskevissa tölväisyissä lyödään hyvin usein sivulauseessa myös lapsettomuudesta kärsiviä pariskuntia. Tahattomasti lapsettomana minua loukkaa joka kerran kun lapsettomuudesta syytetään siitä kärsivää pariskuntaa. Esimerkiksi me aloitimme lisääntymisyritykset hyvissä ajoin. Ensimmäiset ICSIt tehtiin jo 2000-luvun alussa, kun ensin oli pitkän aikaa yritetty kotikonstein lasta saada. Meillä kummallakaan ei ole ollut sukupuolitauteja, me molemmat olemme päältäpäin katsottuna terveitä kuin mitkä. Mutta Vyötiäisen spermassa on erittäin vähän siittiöitä ja ne liikkuvat huonosti ja ovat epämuotoisia. Itselläni on niin kutsuttu retrokervikaalinen endometrioosi, joka vaikeuttaa raskaaksi tulemista. ICSI-hoito on meille ollut ainoa mahdollisuus saada lapsi. Niitä on tehty neljä, eikä yksikään ole johtanut hedelmöittymiseen.

Mutta takaisin asiaan: tuntuu kuin adoptoivia pidettäisiin kahdesta syystä sekundavanhempina. 1) Koska he mitä luultavammin ovat lapsettomia - ja takuulla omasta syystään ja 2) koska he joutuvat ottamaan vieraan lapsen, jonka leikkivät olevan omansa, vaikkei se kai voi oma olla koskaan ja tuleekin luultavasti ihan hirveistä oloista. Monien jutuista päätellen adoptoiva vanhempi on sekundaa biologisesti, ihmisenä - mikäli on kärsinyt lapsettomuudesta - ja sitten vielä adoptoitu lapsi on sekundaa, etenkin jos ei ole suomalainen lapsi.

Mietin kuinka voisin kohdata nämä ennakkoluulot, jaksaisinko kuunnella niitä adoptiovanhempana? Pitäisikö minun jaksaa niitä, vai saanko suuttua, jos aihetta on? Vai turtuuko niille ja lakkaako vain välittämästä. Mietin perheeseen tullutta lasta - miltä esimerkiksi Kiinasta adoptoidusta tuntuu kuulla vieraiden jatkuvia kyselyjä omasta alkuperästä ja sitä kautta suoranaisia kyseenalaistuksia lapsen kuulumisesta omaan perheeseensä? Jos adoptoisimme, niin minua ei vaivaisi ollenkaan pitää esillä kotona lapsen kiinalaista kulttuuriperintöä, mutta kuinka jaksaisi ottaa vastaan vieraiden ajattelemattomatkin kommentit?

Minun on pakko kirjoittaa nämä mustat ja pahat ajatukset pois mielestäni, saada ne jäsenneltyä vaikka sitten tähän blogiin. Tuntuu pahalta ajatella näitä lapsettomia vuosiamme, joidenkin ihmisten harrastamaa vihjailua ("no teillä on täällä jo tällainen ylimääräinen huonekin kotona - taitaa olla lastenhuone") ja toisten suoria kysymyksiä ("koskas teille sitten tulee lapsi") hyvin yksityisistä asioista. Ja sitten kun ajattelee niiden vain jatkuvan, jos lapsen adoptoimme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti