Suvin polku

Suvi Linden on viime aikoina ollut usein mielessäni. Tuntuu niin erikoiselta se, ettei Suvi Linden miehineen hakeutunut "hoitoihin", kun lasta ei kuulunut.

Olen aina ajatellut tätä lapsettomuusasiaa kolmivaiheisena polkuna: 1. yritetään lasta - lasta ei tule, joten 2. mennään tutkimuksiin selvittämään miksi näin on, jonka jälkeen 3. hakeudutaan "hoitoihin". On erikoista ajatella, että jotkut astuvat vain sen ensimmäisen askeleen tuolla polulla. Vapaaehtoisesti he jättävät kakkos- tai kolmosvaiheen sikseen, vaikkei se aina olisi rahasta kiinni.

Mietin onko oma oloni yhtään helpompi kun tiedän noin suunnilleen mistä meillä kiikastaa se biologisen lapsen saaminen? Mitä sillä tiedolla oikeastaan tekee?

Jos joskus nuorempana oudoksuinkin niitä ihmisiä, jotka valitsevat "Suvin polun", niin en oudoksu enää. Taitavat olla hyvinkin viisasta joukkoa.

Ensi viikolla: Suuri Adoptiokeskustelu!

Uskon nyt saavuttaneeni adoptioasian kanssa sellaisen tasapainon, että en tunne tarpeelliseksi painostaa, nalkuttaa, syyllistää, valittaa tai kerjätä. Vielä muutama viikko sitten olo oli toinen. Olenkin päättänyt ottaa Adoptioasian nyt kerralla puheeksi Vyötiäisen kanssa: meillä on ensi viikolla edessä pitkä automatka, kun menemme äitiäni katsomaan. Puhutaan siis sitten. Yleensä meillä autossa käydyt keskustelut ovat aika onnistuneita ja kaikin puolin hyviä: televisio tai tietokone ei ole viemässä huomiota plus Vyötsi tykkää ajaa.

Sanon suunnilleen näin: uskon meistä voivan tulla hyviä vanhempia. Uskon myös, että lapsi antaa elämään paljon ainutlaatuista sisältöä, tarkoitusta ja jatkuvuutta. Minä olen valmis kansainväliseen adoptioon - jos sinä olet. Jos se tuntuu sinusta mahdolliselta, niin aloitetaanko se adoptioneuvonta. Jos taas olet ihan varma siitä, että tämä ei ole sinun juttusi, niin jätetään se sitten sikseen.

Olen kai vihdoinkin tässä kesän kuluessa tajunnut sen, että en voi kaataa oman pääni ja sydämeni sisältöä Vyötiäisen vastaaviin elimiin. Hänellä on siellä omat sisällöt ja ne ovat ihan yhtä arvokkaat kuin omani. Minä tiedän, että voisin rakastaa adoptiolasta. Vaistoni sanoo senkin, että Vyötiäinen voisi. Mutta vaikka uskon olevani tässä asiassa melkein sataprosenttisen oikeassa, niin silti en voi tehdä päätöstä hänen puolestaan.

Jos oikein tiukaksi menee ja pitää todellakin katsoa mitä viivan alle jää, niin sinne jää onnellinen avioliitto. Jos Vyötsi ei tahdo adoptiota, niin sitten meidän on luovuttava siitä ajatuksesta ja joko jatkettava kirottuja ja hyödyttömiä, rahat vieviä "hoitoja", tai sitten unohdamme lapsiasian ihan kokonaan ja elämme kaksin. Tai oikeastaan neljästään, jos lasketaan Tiuhti ja Viuhti mukaan!

Olen kesän kuluessa myös miettinyt katkeroidunko Vyötiäiseen, jos hän torppaa tämän adoptioasian. Suuri suru se varmasti on, mutta suruihin tämän lapsettomuusasian kanssa on jo tottunut. Niitä vastaan taistelee rutinoituneesti, ihan kuin joku ninja tai karateka.

Kesän aikana olen myös käynyt erilaisissa lapsettomien tukiryhmissä. Sitä en olisi ajatellutkaan tekeväni joskus viisi vuotta sitten! Ne ovat upeita paikkoja vertaistuen saamiseksi, mutta tiedän senkin, että en tahdo jäädä tuleen makaamaan tämän asian kanssa. Lapsettomistakin suuri osa on "hoidoissa" ja monesti lapsettomien keskustelut menevät lääkkeiden, hoitomuotojen ja lääkäreiden vertailuiksi. Itse koen olevani nyt kurkkua myöten täynnä "HOITOJA", eikä minua haittaisi vaikka en enää koskaan kuulisi sitä sanaa.

En ainakaan tahdo olla sellainen ihminen, jonka koko loppuelämää lapsen puuttuminen synkistää. Uskon, että meillä ihmisillä on kuitenkin vain tietty kiintiö märehtimiselle ja tyytymättömyydelle ja kun mennään paljon yli siitä, niin ihminen muuttuu. Satunnaisiksi tarkoitetut tunteet ja toiminnat (suru, katkeruus, märehtiminen, vellominen) muuttuvatkin pääasiallisiksi touhuiksi. Katkeruussolut riehaantuvat, ne toimivat kuin syöpä ja syntyy etäpesäkkeitä - koko olemus vallataan. Toisin sanoen naisesta tulee katkera akka.