tiistai 21. syyskuuta 2010

Äiti lainausmerkeissä

Tässä blogissa pyrin ajoittain purkamaan mustia ajatuksiani. Mustat ajatukset ovat adoptioon liittyviä pelkoja, epäilyksiä ja huolia. Harvassa paikassa niistä oikeastaan pystyy puhumaan vapaasti. Sitä ei kuolemakseenkaan haluaisi loukata adoptioperheitä, eikä myöskään kärsiä syyllisyyttä omasta kehnoudestaan. Onneksi siis on olemassa anonyymi blogi!

Yksi musta ajatukseni koskee mahdollisen adoptioäitiyteni laatua. Olisiko se äitiyttä, vai päädynkö vain olemaan "äiti"? Kuuluvatko lainausmerkit sanassa silloinkin, kun puhun lapselle? "Tule tänne, kyllä 'äiti' auttaa". Olisinko äiti - vai vain yksi uusi hoitaja ehkä jo pitkässäkin hoitajien rimpsussa?

Nämä ajatukset ovat yllättäviä itsellenikin, sillä niin pitkään - jo ennen lapsettomuutta - olen ymmärtänyt äitiyden jonain ihan muuna kuin vain biologisena suorituksena. En voi pitää todellisena äitinä ihmistä, joka vain synnyttää - minulle äitiys on lapsen hoitamista, kasvattamista ja lapsen rinnalla elämistä. Aivan samoin tarvitaan lapsen siittämiseen vain yksi siittiö - isänä oleminen taas on jotain aivan muuta. Miksi siis nämä ajatukset, mistä tummasta paikasta ne tulevat ja tunkevat pintaan?

Tulisivatko lainausmerkit puheeseeni myös silloin, kun puhuisin lapsestani? Entä jos koko vaivannäön tulos olisi jonkinlainen aikuisten kotileikki?

Tuntuu pahalta kirjoittaakin näitä asioita. Mutta ne on pakko saada ulos.

Vieras muuttuu omaksi vain yhdessä elämällä. Ehkä.

4 kommenttia:

  1. Olen jo pari kertaa aloittanut tähän vastaamisen, mutta en oikein tiedä mitä pitäisi kirjoittaa...
    Mietin aikoinaan samoja asioita paljon...
    Ja vielä senkin jälkeen kun olimme saaneet lapsen tiedot mietin asiaa paljon. Sitten tapasimme lapsen ensimmäisen kerran. Ei se ollut sitä kuuluisaa äidinrakkautta ensisilmäyksellä. Eikä edes toisella. Kotona ostelimme lapselle sitten tavaroita ja vaatteita. Sitten matkustimme välitapaamiselle ja yllättäen huomasinkin että tunteet lasta kohtaan olivat paljon syvemmät kun mitä olin luullut.
    Ja välimatkan jälkeen se iski. Minä olen lapsen äiti ja mieheni on lapsen isä.
    Siinä ei olekkaan mitään lainausmerkkejä tai mitään muutakaan. Juuri näin asioiden piti mennä.

    VastaaPoista
  2. Heitit kyllä aika filosofisen kysymyksen. Äitiys on melkoinen käsite. Lapsen saaminen ei ole sitä, mitä kuvittelee, joten se on melkein turhaa miettiä : ) Kuitenkin se äitiys tulee siinä samalla ja siihen vain ryhtyy. Ne suurimmat onnen tunteet tulevat myöhemmin pieninä palasina. Lapselle sinä olet Äiti. Siinä se koko juttu yksinkertaisuudessaan : )

    VastaaPoista
  3. Graintad: annan muuten suuren arvon sille, että täällä käyvät kommentoimassa adoptioäidit! Minähän en näistä asioista TIEDÄ, on olemassa vain luuloja, kuvitelmia, toiveita ja pelkoja.. Ja juuri siksi sitä arvostaa kun saa tukea asian läpikäyneiltä! On varmaan totta, ettei sitä ensisilmäyksellä välttämättä synny, sitä Suurta Tunnetta, vaan ehkä se tulee hiipien, vähitellen.. melkein salaa.

    Mayo: tuossa oli muuten todella hyvä pointti, noissa kahdessa viimeisessä lauseessasi! Niinhän se on! Lapselle..(!!!) minä - tai kuka tahansa adoptioäiti - on äiti. Tietysti. Lapsi ei välttämättä muuta äitiä ole kokenutkaan. Me aikuisethan usein jahkaamme ja mietimme. Ehkä liikaakin..

    VastaaPoista
  4. luulen, että äidiksi tulemisen tavasta huolimatta osa noista tuntemuksista on ihan universaaleja.
    Toiset naiset tulevat äidiksi helposti: sekä /joko fyysisesti että /tai henkisesti. Toisille matka on pidempi.
    Itselläni on kokemusta vain luomuäitiydestä, mutta erilaisia adoptioblogeja lukiessani olen silti huomannut, että jotkut pohdinnat ovat kovasti paljon yhteisiä, vaikka lähestymisnäkökulma asiaan onkin erilainen.

    Muistan että ensimmäiseni ensimmäiset kuukaudet kutsuin itseäni kovin kankeasti "äidiksi", lainausmerkit olivat puheessani ja ajatuksissani varsin kuuluvat (hyävnen aika, sanasta "äiti" tuli ensimmäisenä mieleen oma äitini, en suinkaan minä kaikkine epätäydellisyyksineni!).
    Muistelisin itse asiassa aluksi käyttäneeni jotain etäännyttävää "äiskää" tai muuta vastaavaa, itselleni varsin epätyypillistä sanaa.

    Kasvu äitiyteen, vaikkakin luomumenetelmin saavutettuna, oli hidasta. Ei se rakkaus ainakaan omalla kohdallani napista painaen syttynyt, ei sen tarvitsekaan.

    Luulen myös, että kun on kertaalleen antanut itselleen luvan pohtia, miettiä ja makustella nämä asiat kaikessa rauhassa lävitse, on huomattavasti valmiimpi jättämään lainausmerkit pois, huolimatta tavasta jolla äiti-nimikkeen on osakseen saanut.

    (kaiken rehellisyyden nimissä, ja silläkin riskillä että lastensuojelu on kohta oveni takana: huolimatta kuluneista vuosista, havahdun välillä vieläkin tunteeseen "minäkö äiti, älkää hei tyypit naurattako!?" tai vaihtoehtoisesti: "hei, mähän vaan leikin kotista, onneksi ei kukaan vielä ole huomannut")

    Luulen, että on ihmisiä, jotka henkisesti tuosta noin vain solahtavat äitiyteen, ja on ihmisiä, jotka pohtivat, miettivät, tunnustelevat ja tempoilevat tiellään.
    Lapsi (onneksi ja yleensä!) ei tietenkään huomaa mitään - hänelle riittää se että Äiti On.

    VastaaPoista