perjantai 24. syyskuuta 2010

Ettei totuus unohtuisi

Anna-Kaisa Hakkaraisen "Ihmeet tapahtuvat muille - lapsettomuuspäiväkirja" kiinnosti minua niin paljon, että varasin sen kirjastosta ja luin samantien. Oikeastaan yllätyin siitä, että jaksoin sen loppuun. Jotakin on nimittäin tapahtunut, joku väsymys ja turhautuminen. En enää jaksaisi puhua hoidoista tai lukea niistä. Tunnen myötätuntoa kaikkia hoidoissa olevia tai olleita kohtaan, mutta en jaksa. En jaksa munasolujen laskemista, hedelmöittyneiden munasolujen ynnäämistä ja punktiokertomuksia ja siirtostooreja. Liika on liikaa. Ylikuormitun ja tilttaan.

Hakkaraisen kirja kuitenkin puolustaa paikkaansa koska se muistuttaa lukijakuntaa jo otsikollaan siitä, ettei lääketiede voi auttaa meitä kaikkia. Itse asiassa kirja kannattaisi lukea ennen hoitoihin ryhtymistä. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.

Mietin joskus lääketiedettä, tuota kaksiteräistä miekkaa. Olisiko ollut helpompaa olla lapseton pari joskus vuosikymmeniä sitten, kun nykyaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ei ollut olemassakaan. Lapsia joko tuli tai ei ja sen kanssa elettiin. En tiedä onko meille ollut mitään konkreettista hyötyä Vyötiäisen siittiöongelmaan tutustumisesta tai minun endometrioosini syvällisestä tuntemuksesta. Eivät ne ainakaan ole helpottaneet lapsettomuuden tuskaa.

Tajusin jokin aika sitten erään asian. Vaikka saisin lapsen nyt heti, tässä paikassa, niin se ei korvaisi mitenkään niitä vuosia jolloin lapsen puuttuminen oli katkera suru. Nuo vereslihalla olon vuodet voisi ajoittaa ehkä ikävuosien 28 ja 35 väliin. Lohdutukseksi kaikille lapsettomille voin sanoa ainakin itseäni ikääntymisen auttavan. Minulle on helpompaa olla 38-vuotias lapseton nainen kuin 30-vuotias lapseton nainen.

6 kommenttia:

  1. Olipa viisaasti sanottu monta asiaa. Itsekin näen vasta jälkeenpäin koko surkeuden. Turhia yrityksiä varsinkin kun meidän aikanamme menetelmät olivat melko alkeellisia. Hukkaan meni nekin vuodet! Jouduimme vielä tilanteeseen, että kehitys kulki hurjin harppauksin ja aina piti kokeilla jotain uutta, parempaa.

    VastaaPoista
  2. Katkerat ajat ovat takana. Tuska ja suru ovat väistyneet vuosien kuluessa ja vaihtuneet iloiseksi (ja malttamattomaksi ;)) adoptio odotukseksi. Vaikka taival on ollut kova ja kivinen, niin päivääkään en vaihtaisi pois.
    Olisimmeko mieheni kanssa näin vahva ja yhteensulautunut pari, jos olisimme saaneet lapsen heti sitä ensikertaa yrittäessä?? Epäilen vahvasti.
    Adoptiolapsi, meidän oma lapsemme, kasvaa meidän molempien sydämessä. Tämä odotus sopii meille paljon paremmin.

    Kiitos kirjavinkistä, pitää lainata jonain päivänä kirjastosta. Kiitos myös muista kirjavinkeisä sivun laidassa. Osan olen lukenut, mutta täytyypä lukea noi muutkin :).

    VastaaPoista
  3. Mayo: niin, turhaa.. Hukkaan menivät vuodet ja varmasti myös rahat. :( Sekin tässä hoitobisneksessä on eräs aika arveluttava asia. Mietin tätä eettistä kantaa. Onko armeliaampaa lääkäriltä jatkaa turhiksi uskomiaan hoitoja vai sanoa potilaalle suoraan ettei kannata. Tässäpä vasta kysymys, varsinkin kun nuo hoidot oikeasti ovat kalliita.

    Emppu: ihanaa, että katkerat vuodet ovat kohdaltanne ohi ja vielä tuossa vaiheessa kun olette "vihreimmässä nuoruudessanne"! :) Olitte viisaita kun lähditte ajoissa adoptiota ajamaan. Kyllä vain adoptiolapsen odotus taitaa sopia itsellenikin paremmin. Hoidot oikeasti söivät parisuhdetta - ainakin itse olin tiuskea ja kai alitajuisesti jotenkin kauhean pettynyt - eikä ole kiva kun aina joku ronkkii kroppaa ja on kipuja ja kalenteri täyttyy gynekäynneistä..

    VastaaPoista
  4. Empulle vielä: jäi mainitsematta tuosta Hakkaraisen kirjasta se, että hänkin on miehineen nyt adoptiojonossa. Jonottavat sisaruksia Kolumbiasta.

    VastaaPoista
  5. Minäkin luin ko. kirjan muutama päivä sitten. Kyllä muistui mieleen omat tuntemukset hoitojen aikana, niin tuttua. Hyvin kirjoitettu kirja kyllä ja nopeasti luettu läpi.

    VastaaPoista
  6. Vilmaliina: minusta kirjassa oli hyvää myös se kuinka rehellisesti Hakkarainen kävi läpi niitä tunteita, kateutta ystävien raskausuutisista ja suoranaista pelkoa jota tunsi sähköposteista ym. jotka saattoivat pitää sisällään Uutisen..

    Hyvin kirjoitettu tuo kirja oli ja osaan kuvitella sen olleen vapauttava kokemus: tuoda julki kaikki se tuska, astua esiin: tällaista oli meidän elämämme.

    Se, että itse pidin kirjaa väsyttävänä johtuu tosiaan vain oman hoitokiintiöni tulosta täyteen. Lapsettomien elämä pyörii monesti hoitojen ympärillä ja sitten vain jossain vaiheessa niistä saa tarpeekseen. En enää oikein jaksa edes naistenlehtien lapsettomuushoito-aiheisia artikkeleja lukea - olen väsynyt aiheeseen. Silti olen iloinen, että Hakkaraisen jaksoin loppuun.

    VastaaPoista