sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Kateudesta

Olen aina pitänyt kateutta rumana ja pikkumaisena tunteena. Kateus on negatiivista ja tuhoavaa: minulla ei ole jotain, joten sinullakaan ei saisi olla. Siksi kateudesta on vaikea kirjoittaa - sen olemassaoloa itsessään on vaikea myöntää.

Olen miettinyt omaa, lapsiperheisiin kohdistuvaa kateuttani. Minulla kateuden tunne on kohdistunut raskausuutiseen, alkuraskauden aikaan ja ihan pienen vauvan vanhemmuuteen. Kaikkein myrkyllisimmältä ja pitkäkestoisimmalta tunnemyrskyltä olen säästynyt siksi etten koskaan ole pitänyt raskaudentilaa mitenkään erityisen kauniina. Minulle raskaus on ollut välttämättömyys: ilman sitä ei tule vauvaa. Tunnen lapsettomia, jotka kaipaavat juuri sitä isoa "vauvamasua" - itse en ole koskaan kuulunut tähän ryhmään. Olen kuullut liikaa siitä kuinka vaivalloisia voivat raskauden kolme viimeistä kuukautta olla. Samalla tavalla olen suhtautunut ajatukseen imetyksestä. Se on välttämättömyys vauvan ruokkimiseksi, mutta en ole kadehtinut imettäjiä tai toivonut kiihkeästi saavani imettää.

Kateuteni ulottuu vanhemmuuden sosiaaliseen puoleen. Tuntuu kuin vauvan myötä lapselliset saisivat yhtäkkiä ihan uudet, omat kuvionsa, joihin lapsettomalla ei ole pääsyä. Muodostuu perheystävyyksiä. Samaan aikaan lapsettoman sosiaalinen elämä kaventuu. Perheellisillä on tosiaan ne omat, uudet kuvionsa - toiset perheelliset - eikä lapsettomia kutsuta mukaan. Lapsettoman ja lapsellisen maailmat tuntuvat olevan kaukana ja niiden kohtaaminen on väkinäistä. Jotkut lapsen saaneet sanovat suoraan tajuavansa "vasta nyt" kuinka tyhjää ja tarkoituksetonta elämä oli ennen lasta.

Synnytystä en voi sanoa kadehtivani. Pikemminkin minua on suututtanut oma synnyttämättömyyteni, koska pelkään - tai oikeammin sanottuna tiedän - joidenkin ihmisten kuvittelevan synnytyspelon olevan syy lapsettomuuteeni. Oma äitini nimittäin iski käteeni joskus viitisen vuotta sitten lehtileikkeen synnytyspelosta. Näin hän teki ja sanoi rohkaisevasti, että kyllä se siitä! Niistä peloista voi päästä yli! Ensin hämmennyin aivan täysin, enkä löytänyt sanoja. Mistä ihmeen syystä hän kuvitteli minun kärsivän synnytyspelosta? Sitten tuli suuttumus. Meidän lapsettomuudestamme oli vedetty tällainen loukkaava ja typerä johtopäätös. Ja vaikka se olisi ollut tottakin, niin tietääkseni kukaan nainen Suomessa ei ole mummojen ja mammojen lehtileikkeiden varassa, vaan neuvolat ohjaavat synnytyspeloista kärsivät pelkopoleille. Tiedän tämän, koska eräs opiskelutoverini oikeasti kärsi synnytyspelosta ja sai valmennusta tällaisella pelkopolilla.

Minulle kateuden tunnetta on hillinnyt asian perinpohjainen työstäminen. Mitä oikein kadehdin? En tiedä voisinko sittenkään edes sanoa kadehtivani raskaana olevaa ystävää. Enhän tahtoisi olla raskaana hänen miehestään, vaan omastani. En tahtoisi hänen vauvaansa, vaan omani. Parasta lääkettä on tosiaan ollut sen tajuaminen, ettei ystäväni ole yhtä kuin minä. Hän voi olla raskaana, mutta koko hänen tilanteensa on niin erilainen kuin omani, ettei niitä mitenkään voi rinnastaa. Olen huomannut kadehtivani kykyä hedelmöittyä ja kantaa lasta. Mutta esimerkiksi ystäväni vauvaa en kadehdi enkä toivo itselleni. Se ei ole minun lapseni, ei se lapsi, jonka tahtoisin saada.

Sanottakoon tässä myös se, että "raskaana oleva ystäväni" josta edellisessä kappaleessa kirjoitin, on puhtaasti fiktiivinen hahmo. Minullahan ei tällä hetkellä ole raskaana olevia ystäviä. Heidän raskausajoistaan on tuollainen kymmenkunta vuotta aikaa. Siinä mielessä asiat ovat helpottuneet ja kateuden tuskatkin laantuneet.

Kateuden tunne on nimittäin minun kohdaltani usein kadonnut kun tuttavaperheiden vauvat ovat siirtyneet pikkulapsivaiheeseen. Muistan kerran olleeni vierailulla lapsiperheessä, jossa perheen poika opetteli juuri "pissaamaan kuin miehet", eli vessanrengas ylhäällä ja seisoma-asennossa. Hän päätti kokeilla kykyjään ihan yksin ja lopputuloksena pissasi sukilleen ja lahkeilleen. Vanhemmat kahvittelivat kanssani keittiössä, eivätkä huomanneet pienen miehen tekosia. Sitten joskus myöhemmin istuimme pojan kanssa hänen huoneensa lattialla ja leikimme autoilla. Siinä vaiheessa vanhemmat huomasivat nuoren isännän sukkien olevan ihan märät pissasta. Me kaikki nauroimme, mutta minä mietin hiljaa mielessäni miten kauan aikaa pojan pissaamisesta oli. Ja mietin kuinka pitkään hän oli tallustellut ympäri taloa niissä pissasta litimärissä sukissa. Ja miten minä olin tallustellut hänen jäljissään omissa sukissani. Mietin sitäkin, etten onneksi ollut käyttänyt vessaa hänen jäljiltään. Ja mietin, että heti kotona vaihdan kyllä sukat.

4 kommenttia:

  1. Ihana huomata miten erilailla voimme kokea lapsettomuuden jättämät tyhjät aukot. Itse olin aina halunnut sen "vauvamasun", mutta synnyttämisen olisin voinut jättää väliin. Ja juurikin sen takia, että olen elämässäni saanut tuntea ihan tarpeeksi kipua ilman synnytystäkin... Imettämistä en myöskään ole kaivannut, mutta sitä vauvan läheisyyttä imettämisen aikana kylläkin.

    Tällä hetkellä pahimmalta tuntuvat pienet vauvamahat ja raskausuutiset. Vaikka luulisi, että niihinkin olisi jo näiden vuosien aikana tottunut.
    Huomaan myöskin eläväni vaihetta, jossa vieraiden lasten kiukuttelu ja kova
    äänisyys ärsyttävät minua suunnattomasti.

    Toivottavasti ystäväperheenne pesi lattiat ;).

    -Helmi

    VastaaPoista
  2. Olet oikeassa Helmi, kyllä on ihanaa, mielenkiintoista ja outoakin kuinka eri tavoilla me ihmiset koemme asiat. Itse olen joskus tuntenut itseni kummajaiseksi juuri sen "viileän" vauvamasu-asenteeni vuoksi. Tai tuntuu ehkä että olisin vähemmän "naisellinen" sen asennoitumiseni takia.

    Minullakin on takanani kivuliaita sairaalakokemuksia, mutta jotenkin tuo synnytys silti - siis sen TODISTAMINEN, että e n ole mikään synnytyspelko - on jotain jonka olisin halunnut tavallaan tehdä. Ei se mitenkään houkutteleva ajatus ole, lähinnä kai puoleltani jotain lapsellista uhmaa. Niin kovasti jäi jurppimaan tuo äitini avulias lehtileikkeiden jako. Olen lisäksi kuullut todella tyhmiä väitteitä adoptiosta: naiset haluavat adoptoida, kun eivät tahdo pilata kroppaansa synnytyksellä ja imetyksellä. Näistä on jäänyt paha mieli.

    Minäkään en ole kauhean ihastunut vieraiden pikkulasten rääkymiseen ja kiukutteluun. Yhden ystäväni uhmaikäinen varsinkin oli tosi rasittava tapaus. Koko sen ajan kun olin vieraisilla siellä oli tämä lapsi kärttämässä (huutamassa) äitiään leikkimään. Isä tarjoutui leikkimään pojan kanssa, mutta ei, se piti olla äiti.. tietysti kun lapsi näki, että äiti kohdisti huomionsa vieraaseen eli minuun, niin se kai harmitti häntä. Kun lähdin sieltä niin korvat soivat. Ja ajattelin ettei lapsettomuus nyt AINA niin paha juttu ole, huonomminkin voisi olla.

    Myönnän joskus olevani tyytyväinenkin olotilaan. Esimerkiksi silloin, kun tuttavaperheen molemmat lapset, kaksi poikaa siis, saivat ADHD-diagnoosit.

    Näin kohta nelikymppisenä sitä miettii, että yhtä hyvin se olisi voinut sattua minulle. Siis joku tuollainen diagnoosi perheessä. Ja kuinka vaikeaa elämä mahtaisi sitten olla. Kai se on eräs selviytymismekanismi lapsettomuuden surusta, että miettii myös niitä pahimpia vaihtoehtoja ja iloitsee edes siitä, että on sellaiselta säästynyt.

    VastaaPoista
  3. Kateus on mielestäni ihan väärä sana. Pitäisi keksiä oma sana tarkoittamaan sitä tunnetta, kun on lapsettomuuden suru ja siitä surusta muistutetaan muiden lapsionnella. Joskus on ihan tehnyt mieli sanoa jollekin, että "en minä sinun lastasi haluaisi, vaikka vähän maksaisit" : ).
    Jotkut tahallaan satuttavat lapsillaan, uskokaa tai älkää. Meilläkin oli tuttu, joka ihan selvästi ajatteli, että meillä on asiat liian hyvin muuten, mutta eipä ole lasta ja hehkutti sitten vauvaansa meille. Puhumattakaan "ystävästäni", joka soitti minulle sairaalaan kertoakseen raskaudestaan. Hän tiesi kyllä, että olin juuri ollut 4 tunnin lapsettomuusleikkauksessa. Silloin mieheni suuttui sille naiselle. Hän tietysti itkemään, että hänelle sanottiin pahasti. Mieheni oli lempeä ihminen, mutta olin hänestä silloin ylpeä.

    Sitä olen miettinyt kovasti, kun minulle kerran oli juuri tehty operaatio ja odotettiin raskaustestiä. Minulle iski äärimmäinen pakokauhu, jollaista en ole ennen kokenut. Mistä se tuli? Siis yhtäkkiä pelotti raskaus, vaikka sitten olinkin surullinen, kun kaikki jälleen meni pieleen.

    VastaaPoista
  4. Tarvitseekin käydä lainaamassa tuo kirja, kiva kuulla teidän kommentteja siitä. Kirjoittajan haastis taisi olla MeNaisissa, mielestäni sieltä tuttu alunperin?

    Kateuden tunteet tunnistan kyllä, ja hyvin kuvailet juurikin sen olennaisen. En minä Hänen lastaan halua, minä haluan mahdollisuuden kantaa omani.

    VastaaPoista