Me lähdemme hyvissä ajoin ajamaan kohti Turkua ja perhetalo Heidekeniä. Siinä, meille vielä tuntemattomassa rakennuksessa, pitäisi olla alkuinfo. Vyötiäisellä on vapaapäivä ja ilmassa kiireettömyyden tuntu, melkein kuin tässä oltaisiin huviajelulla.
Sepänkatu 3 ei sano minulle mitään, mutta Vyötiäinen osaa paikallistaa sen: paikka on lähellä Turun Ammattikorkeakoulua, jossa hänkin on aikoinaan opiskellut. Huh, yksi murhe vähemmän siis! Toinen murhe nostaa päätään parkkipaikan löytämisen muodossa. Se on Turussa aina yhtä tuskaa, etenkin opinahjojen lähellä. Parkkiruutu löytyy kuitenkin ja olemme hyvissä ajoin paikalla.
Perhetalo Heideken on kaunis rakennus, vanha. Ihanat portaat, pikkuisia huoneita ja kokoontumistiloja. Alkuinfo pidetään pienessä salissa, joka ei oikeastaan ole kokoushuonetta kummoisempi. Se tulee täyteen - läsnä on parikymmentä ihmistä - ja lämmin syysaurinko nostaa huoneen lämpötilaa. Joku vetää kaihtimet kiinni.
Huomaan, että olemme melkein viimeisiä paikalle tulijoita, vaikka tilaisuuden alkuun on vielä kymmenen minuuttia. Huomaan varovaisen uteliaita silmäyksiä, hymynpoikasen siellä ja katseen täällä. Samalla asialla olemme. Näen myös meidän olevan sieltä vanhemmasta päästä..
Tilaisuudessa on läsnä kaksi sosiaalityöntekijää, toinen Turun kaupungilta ja toinen Pelastakaa lapsista. Turun kaupungin puolesta puhuva suosittelee sijaisvanhempitoimintaa ja kaikenlaisia tukiperhemuotoja. Varsinaisesta asiasta, adoptiosta, kertoo PeLan ihminen.
Sosiaalityöntekijä kertoo hyvin perusasioita kansainvälisestä adoptiosta. Alkuinfossa ei siis tullut mitään yllätyksiä vastaan. Lähinnä se oli mielenkiintoista, sillä se antoi PeLalle kasvot: tuossa noin, juuri tuollainen, siinä voi olla se ihminen jonka kanssa me pohdimme adoptiota. Joku tuon kaltainen, tuolla lailla puhuva. Samalla tuntuu huimalta kuulla naisen puhuvan lapsensa saaneista adoptoijista. Että lapsen voi oikeasti saada, sittenkin! Voiko sitä edes uskoa..
Itse en tahdo innostua, en tahdo haaveilla, tahdon olla jalat maassa. Painan tietoisesti jarrua ja pistän jäitä hattuun. Sosiaalityöntekijä sanookin, ettei lasta voi luvata kenellekään. Itsekin olen päätynyt ajattelemaan meitä kaksin elävänä parina, joka EHKÄ kenties mahdollisesti saa lapsen. Joskus. Tai sitten ei. Nykyisin taitaa tosiaan olla enemmän adoptiohalukkaita pariskuntia kuin tarjolla olevia lapsia.
Tilaisuus kestää puolitoista tuntia. Kävelemme ulos kauniiseen, syksyiseen iltapäivään keltainen perhelomake käsissämme. Kyselen varovaisesti Vyötiäisen tunnelmia, koska luulen hänen lannistuneen kaikesta tästä loiset-hepatiitti-kiintymysuhdehäiriö-pitkäodotus -puheesta. Mutta hän tuntuu jollakin kummallisella tavalla melkein innokkaalta. Byrokratia - kaikki mahdolliset lääkärintodistukset, rikosrekisteriotteet ja muut paperit - ei myöskään näytä vaivaavan häntä. Minut se saa repimään hiuksiani, sen kaiken paperin painon ajatteleminen.
Perhelomake on nyt pöydälläni. Se saa levätä siinä hetken ja toipua matkastaan.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
maanantai 4. lokakuuta 2010
Omat ja vieraat
Alkaessani tutustumisen adoptioon törmäsin usein oman käsitteeseen. Hämmästyin lukiessani joidenkin adoptiovanhempien kokemuksia: kuinka suoraan tullaan toteamaan "ai että teillä ei olekaan sitten omia lapsia, vaan vain tämä adoptiolapsi". Se suututti, se tuntui ja tuntuu niin paksupäiseltä ja typerältä.
Mutta asialla on myös kääntöpuoli, ehkä vielä huolestuttavampi kuin se, ettei sanoja käsitä adoptiolasta perheensä täysivaltaiseksi jäseneksi: mitä ilmeisemmin hän pitää biologista lasta vanhemman ehdottomasti omana, iki-omana suorastaan. Ja se pelottaa.
Minä en enää tiedä mitä ajatella koko sanasta oma. Kolme kirjainta, näennäisesti niin helppo, jokapäiväinen sana - mutta sittenkin? Oma - ja siitähän kätevästi johtuu omistaminen, sitäkö vieron? Ajatusta toisen ihmisen ehdottomasta omistamisesta.
Jotkut lapsiinsa selvästi pettyneet biovanhemmat saattavat pettyä juuri tuon vahvan oma-ajatuksen takia. Lapseni on omani, minun, joten hänen täytyy tulla tietynlaiseksi (samanlaiseksi kuin olen itse?), koska herranjumala sentään, ovathan ne geenitkin samat! Kun näin ei käy, niin tulee pettymys. Onko adoptiovanhempi sittenkin valmiimpi hyväksymään lapsensa muovautumisen omaksi persoonakseen, kun mukana ei ole tätä biologisen omuuden taakkaa?
Olen alkanut ajatella meidän kaikkien olevan samaan aikaan omia ja vieraita toisillemme. Biologinen lapsi tulee maailmaan vanhemman kautta, mutta hän ei ole puoliksi isää ja puoliksi äitiä, vaan geneettinen sekasotku tuhansista sukupolvista. Jokainen siitä valtavasta esivanhempien laumasta on tarvittu tuottamaan juuri tämä ihminen. Kuinka vähän meistä kukaan oikeastaan tietää taustastaan, kuinka vähäiset ne esivanhemmat, jotka tunnemme. Oma muisti yltää korkeintaan neljä sukupolvea taaksepäin: isovanhempien vanhemmat ovat vielä voineet olla elossa syntyessämme. Silti olemme mysteerejä itsellemme ja toisillemme. Emmekä ikinä täysin jonkun "omia", olimmepa sitten adoptoituja tai biologisesti vanhempiemme jälkeläisiä.
Sopeutumisesta
Alkuinfo on keskiviikkona. Odotan sitä innostuneena, mutta ehkä kuitenkin asenne on hiukan muuttunut kesän ajoista. Olen rauhoittunut, tasaantunut - olen alkanut myös ajatella mahdollista elämäämme kaksin.
Tahdon adoptiolasta, mutta tahdonko tarpeeksi? Jaksanko sittenkään tätä prosessia? Minusta tuntuu, että näihin kysymyksiin tulen törmäämään usein vielä neuvonnoissakin.
Jokin on muuttunut, syvin kriisi on ohi. Puoli vuotta vietin sellaisessa lapsettomuuskriisissä, ettei siihen päässyt aurinkokaan säteillään paistamaan. Puoli vuotta se vei - saman verran aikaa kuin uhmassa lyhyeksi leikatun tukkani kasvaminen sieväksi polkkamalliksi.
Hoitojen ollessa päällä tajusin omien vaikutusmahdollisuuksieni olevan nolla. Laihdutin sen 60-70 kiloa, ihan vain koska minun oli pakko. Tiesin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Jos X:n yliopistollisessa keskussairaalassa olisivat tahtoneet minun värjäävän tukkani siniseksi ja ottavan viisi tatuointia hoitoihin pääsyä vastaan, niin olisin joutunut tekemään senkin. Kärsin tuosta oman elämän hallinnan menettämisen tunteesta ja osittain se heijastuu ajatuksiin adoptioprosessista. Ennen annoin lääkäreille vallan ruumiini ja tekemisteni yli - nytkö annan saman vallan sosiaalityöntekijöille? Milloin saan oman elämäni takaisin itselleni, itse mietittäväksi ja elettäväksi kuten itse haluan?
En usko enää olevani valmis mihin vain lapsen saadakseni. Jos prosessissa jokin tökkii pahasti tai tuntuu mahdottomalta, niin sen voi keskeyttää. Ajatus tuntuu helpottavalta. En tahdo enää joutua "nalkkiin", selkä seinää vasten, olipa asia sitten mikä hyvänsä.
Mutta asialla on myös kääntöpuoli, ehkä vielä huolestuttavampi kuin se, ettei sanoja käsitä adoptiolasta perheensä täysivaltaiseksi jäseneksi: mitä ilmeisemmin hän pitää biologista lasta vanhemman ehdottomasti omana, iki-omana suorastaan. Ja se pelottaa.
Minä en enää tiedä mitä ajatella koko sanasta oma. Kolme kirjainta, näennäisesti niin helppo, jokapäiväinen sana - mutta sittenkin? Oma - ja siitähän kätevästi johtuu omistaminen, sitäkö vieron? Ajatusta toisen ihmisen ehdottomasta omistamisesta.
Jotkut lapsiinsa selvästi pettyneet biovanhemmat saattavat pettyä juuri tuon vahvan oma-ajatuksen takia. Lapseni on omani, minun, joten hänen täytyy tulla tietynlaiseksi (samanlaiseksi kuin olen itse?), koska herranjumala sentään, ovathan ne geenitkin samat! Kun näin ei käy, niin tulee pettymys. Onko adoptiovanhempi sittenkin valmiimpi hyväksymään lapsensa muovautumisen omaksi persoonakseen, kun mukana ei ole tätä biologisen omuuden taakkaa?
Olen alkanut ajatella meidän kaikkien olevan samaan aikaan omia ja vieraita toisillemme. Biologinen lapsi tulee maailmaan vanhemman kautta, mutta hän ei ole puoliksi isää ja puoliksi äitiä, vaan geneettinen sekasotku tuhansista sukupolvista. Jokainen siitä valtavasta esivanhempien laumasta on tarvittu tuottamaan juuri tämä ihminen. Kuinka vähän meistä kukaan oikeastaan tietää taustastaan, kuinka vähäiset ne esivanhemmat, jotka tunnemme. Oma muisti yltää korkeintaan neljä sukupolvea taaksepäin: isovanhempien vanhemmat ovat vielä voineet olla elossa syntyessämme. Silti olemme mysteerejä itsellemme ja toisillemme. Emmekä ikinä täysin jonkun "omia", olimmepa sitten adoptoituja tai biologisesti vanhempiemme jälkeläisiä.
Sopeutumisesta
Alkuinfo on keskiviikkona. Odotan sitä innostuneena, mutta ehkä kuitenkin asenne on hiukan muuttunut kesän ajoista. Olen rauhoittunut, tasaantunut - olen alkanut myös ajatella mahdollista elämäämme kaksin.
Tahdon adoptiolasta, mutta tahdonko tarpeeksi? Jaksanko sittenkään tätä prosessia? Minusta tuntuu, että näihin kysymyksiin tulen törmäämään usein vielä neuvonnoissakin.
Jokin on muuttunut, syvin kriisi on ohi. Puoli vuotta vietin sellaisessa lapsettomuuskriisissä, ettei siihen päässyt aurinkokaan säteillään paistamaan. Puoli vuotta se vei - saman verran aikaa kuin uhmassa lyhyeksi leikatun tukkani kasvaminen sieväksi polkkamalliksi.
Hoitojen ollessa päällä tajusin omien vaikutusmahdollisuuksieni olevan nolla. Laihdutin sen 60-70 kiloa, ihan vain koska minun oli pakko. Tiesin, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Jos X:n yliopistollisessa keskussairaalassa olisivat tahtoneet minun värjäävän tukkani siniseksi ja ottavan viisi tatuointia hoitoihin pääsyä vastaan, niin olisin joutunut tekemään senkin. Kärsin tuosta oman elämän hallinnan menettämisen tunteesta ja osittain se heijastuu ajatuksiin adoptioprosessista. Ennen annoin lääkäreille vallan ruumiini ja tekemisteni yli - nytkö annan saman vallan sosiaalityöntekijöille? Milloin saan oman elämäni takaisin itselleni, itse mietittäväksi ja elettäväksi kuten itse haluan?
En usko enää olevani valmis mihin vain lapsen saadakseni. Jos prosessissa jokin tökkii pahasti tai tuntuu mahdottomalta, niin sen voi keskeyttää. Ajatus tuntuu helpottavalta. En tahdo enää joutua "nalkkiin", selkä seinää vasten, olipa asia sitten mikä hyvänsä.
sunnuntai 26. syyskuuta 2010
Kateudesta
Olen aina pitänyt kateutta rumana ja pikkumaisena tunteena. Kateus on negatiivista ja tuhoavaa: minulla ei ole jotain, joten sinullakaan ei saisi olla. Siksi kateudesta on vaikea kirjoittaa - sen olemassaoloa itsessään on vaikea myöntää.
Olen miettinyt omaa, lapsiperheisiin kohdistuvaa kateuttani. Minulla kateuden tunne on kohdistunut raskausuutiseen, alkuraskauden aikaan ja ihan pienen vauvan vanhemmuuteen. Kaikkein myrkyllisimmältä ja pitkäkestoisimmalta tunnemyrskyltä olen säästynyt siksi etten koskaan ole pitänyt raskaudentilaa mitenkään erityisen kauniina. Minulle raskaus on ollut välttämättömyys: ilman sitä ei tule vauvaa. Tunnen lapsettomia, jotka kaipaavat juuri sitä isoa "vauvamasua" - itse en ole koskaan kuulunut tähän ryhmään. Olen kuullut liikaa siitä kuinka vaivalloisia voivat raskauden kolme viimeistä kuukautta olla. Samalla tavalla olen suhtautunut ajatukseen imetyksestä. Se on välttämättömyys vauvan ruokkimiseksi, mutta en ole kadehtinut imettäjiä tai toivonut kiihkeästi saavani imettää.
Kateuteni ulottuu vanhemmuuden sosiaaliseen puoleen. Tuntuu kuin vauvan myötä lapselliset saisivat yhtäkkiä ihan uudet, omat kuvionsa, joihin lapsettomalla ei ole pääsyä. Muodostuu perheystävyyksiä. Samaan aikaan lapsettoman sosiaalinen elämä kaventuu. Perheellisillä on tosiaan ne omat, uudet kuvionsa - toiset perheelliset - eikä lapsettomia kutsuta mukaan. Lapsettoman ja lapsellisen maailmat tuntuvat olevan kaukana ja niiden kohtaaminen on väkinäistä. Jotkut lapsen saaneet sanovat suoraan tajuavansa "vasta nyt" kuinka tyhjää ja tarkoituksetonta elämä oli ennen lasta.
Synnytystä en voi sanoa kadehtivani. Pikemminkin minua on suututtanut oma synnyttämättömyyteni, koska pelkään - tai oikeammin sanottuna tiedän - joidenkin ihmisten kuvittelevan synnytyspelon olevan syy lapsettomuuteeni. Oma äitini nimittäin iski käteeni joskus viitisen vuotta sitten lehtileikkeen synnytyspelosta. Näin hän teki ja sanoi rohkaisevasti, että kyllä se siitä! Niistä peloista voi päästä yli! Ensin hämmennyin aivan täysin, enkä löytänyt sanoja. Mistä ihmeen syystä hän kuvitteli minun kärsivän synnytyspelosta? Sitten tuli suuttumus. Meidän lapsettomuudestamme oli vedetty tällainen loukkaava ja typerä johtopäätös. Ja vaikka se olisi ollut tottakin, niin tietääkseni kukaan nainen Suomessa ei ole mummojen ja mammojen lehtileikkeiden varassa, vaan neuvolat ohjaavat synnytyspeloista kärsivät pelkopoleille. Tiedän tämän, koska eräs opiskelutoverini oikeasti kärsi synnytyspelosta ja sai valmennusta tällaisella pelkopolilla.
Minulle kateuden tunnetta on hillinnyt asian perinpohjainen työstäminen. Mitä oikein kadehdin? En tiedä voisinko sittenkään edes sanoa kadehtivani raskaana olevaa ystävää. Enhän tahtoisi olla raskaana hänen miehestään, vaan omastani. En tahtoisi hänen vauvaansa, vaan omani. Parasta lääkettä on tosiaan ollut sen tajuaminen, ettei ystäväni ole yhtä kuin minä. Hän voi olla raskaana, mutta koko hänen tilanteensa on niin erilainen kuin omani, ettei niitä mitenkään voi rinnastaa. Olen huomannut kadehtivani kykyä hedelmöittyä ja kantaa lasta. Mutta esimerkiksi ystäväni vauvaa en kadehdi enkä toivo itselleni. Se ei ole minun lapseni, ei se lapsi, jonka tahtoisin saada.
Sanottakoon tässä myös se, että "raskaana oleva ystäväni" josta edellisessä kappaleessa kirjoitin, on puhtaasti fiktiivinen hahmo. Minullahan ei tällä hetkellä ole raskaana olevia ystäviä. Heidän raskausajoistaan on tuollainen kymmenkunta vuotta aikaa. Siinä mielessä asiat ovat helpottuneet ja kateuden tuskatkin laantuneet.
Kateuden tunne on nimittäin minun kohdaltani usein kadonnut kun tuttavaperheiden vauvat ovat siirtyneet pikkulapsivaiheeseen. Muistan kerran olleeni vierailulla lapsiperheessä, jossa perheen poika opetteli juuri "pissaamaan kuin miehet", eli vessanrengas ylhäällä ja seisoma-asennossa. Hän päätti kokeilla kykyjään ihan yksin ja lopputuloksena pissasi sukilleen ja lahkeilleen. Vanhemmat kahvittelivat kanssani keittiössä, eivätkä huomanneet pienen miehen tekosia. Sitten joskus myöhemmin istuimme pojan kanssa hänen huoneensa lattialla ja leikimme autoilla. Siinä vaiheessa vanhemmat huomasivat nuoren isännän sukkien olevan ihan märät pissasta. Me kaikki nauroimme, mutta minä mietin hiljaa mielessäni miten kauan aikaa pojan pissaamisesta oli. Ja mietin kuinka pitkään hän oli tallustellut ympäri taloa niissä pissasta litimärissä sukissa. Ja miten minä olin tallustellut hänen jäljissään omissa sukissani. Mietin sitäkin, etten onneksi ollut käyttänyt vessaa hänen jäljiltään. Ja mietin, että heti kotona vaihdan kyllä sukat.
Olen miettinyt omaa, lapsiperheisiin kohdistuvaa kateuttani. Minulla kateuden tunne on kohdistunut raskausuutiseen, alkuraskauden aikaan ja ihan pienen vauvan vanhemmuuteen. Kaikkein myrkyllisimmältä ja pitkäkestoisimmalta tunnemyrskyltä olen säästynyt siksi etten koskaan ole pitänyt raskaudentilaa mitenkään erityisen kauniina. Minulle raskaus on ollut välttämättömyys: ilman sitä ei tule vauvaa. Tunnen lapsettomia, jotka kaipaavat juuri sitä isoa "vauvamasua" - itse en ole koskaan kuulunut tähän ryhmään. Olen kuullut liikaa siitä kuinka vaivalloisia voivat raskauden kolme viimeistä kuukautta olla. Samalla tavalla olen suhtautunut ajatukseen imetyksestä. Se on välttämättömyys vauvan ruokkimiseksi, mutta en ole kadehtinut imettäjiä tai toivonut kiihkeästi saavani imettää.
Kateuteni ulottuu vanhemmuuden sosiaaliseen puoleen. Tuntuu kuin vauvan myötä lapselliset saisivat yhtäkkiä ihan uudet, omat kuvionsa, joihin lapsettomalla ei ole pääsyä. Muodostuu perheystävyyksiä. Samaan aikaan lapsettoman sosiaalinen elämä kaventuu. Perheellisillä on tosiaan ne omat, uudet kuvionsa - toiset perheelliset - eikä lapsettomia kutsuta mukaan. Lapsettoman ja lapsellisen maailmat tuntuvat olevan kaukana ja niiden kohtaaminen on väkinäistä. Jotkut lapsen saaneet sanovat suoraan tajuavansa "vasta nyt" kuinka tyhjää ja tarkoituksetonta elämä oli ennen lasta.
Synnytystä en voi sanoa kadehtivani. Pikemminkin minua on suututtanut oma synnyttämättömyyteni, koska pelkään - tai oikeammin sanottuna tiedän - joidenkin ihmisten kuvittelevan synnytyspelon olevan syy lapsettomuuteeni. Oma äitini nimittäin iski käteeni joskus viitisen vuotta sitten lehtileikkeen synnytyspelosta. Näin hän teki ja sanoi rohkaisevasti, että kyllä se siitä! Niistä peloista voi päästä yli! Ensin hämmennyin aivan täysin, enkä löytänyt sanoja. Mistä ihmeen syystä hän kuvitteli minun kärsivän synnytyspelosta? Sitten tuli suuttumus. Meidän lapsettomuudestamme oli vedetty tällainen loukkaava ja typerä johtopäätös. Ja vaikka se olisi ollut tottakin, niin tietääkseni kukaan nainen Suomessa ei ole mummojen ja mammojen lehtileikkeiden varassa, vaan neuvolat ohjaavat synnytyspeloista kärsivät pelkopoleille. Tiedän tämän, koska eräs opiskelutoverini oikeasti kärsi synnytyspelosta ja sai valmennusta tällaisella pelkopolilla.
Minulle kateuden tunnetta on hillinnyt asian perinpohjainen työstäminen. Mitä oikein kadehdin? En tiedä voisinko sittenkään edes sanoa kadehtivani raskaana olevaa ystävää. Enhän tahtoisi olla raskaana hänen miehestään, vaan omastani. En tahtoisi hänen vauvaansa, vaan omani. Parasta lääkettä on tosiaan ollut sen tajuaminen, ettei ystäväni ole yhtä kuin minä. Hän voi olla raskaana, mutta koko hänen tilanteensa on niin erilainen kuin omani, ettei niitä mitenkään voi rinnastaa. Olen huomannut kadehtivani kykyä hedelmöittyä ja kantaa lasta. Mutta esimerkiksi ystäväni vauvaa en kadehdi enkä toivo itselleni. Se ei ole minun lapseni, ei se lapsi, jonka tahtoisin saada.
Sanottakoon tässä myös se, että "raskaana oleva ystäväni" josta edellisessä kappaleessa kirjoitin, on puhtaasti fiktiivinen hahmo. Minullahan ei tällä hetkellä ole raskaana olevia ystäviä. Heidän raskausajoistaan on tuollainen kymmenkunta vuotta aikaa. Siinä mielessä asiat ovat helpottuneet ja kateuden tuskatkin laantuneet.
Kateuden tunne on nimittäin minun kohdaltani usein kadonnut kun tuttavaperheiden vauvat ovat siirtyneet pikkulapsivaiheeseen. Muistan kerran olleeni vierailulla lapsiperheessä, jossa perheen poika opetteli juuri "pissaamaan kuin miehet", eli vessanrengas ylhäällä ja seisoma-asennossa. Hän päätti kokeilla kykyjään ihan yksin ja lopputuloksena pissasi sukilleen ja lahkeilleen. Vanhemmat kahvittelivat kanssani keittiössä, eivätkä huomanneet pienen miehen tekosia. Sitten joskus myöhemmin istuimme pojan kanssa hänen huoneensa lattialla ja leikimme autoilla. Siinä vaiheessa vanhemmat huomasivat nuoren isännän sukkien olevan ihan märät pissasta. Me kaikki nauroimme, mutta minä mietin hiljaa mielessäni miten kauan aikaa pojan pissaamisesta oli. Ja mietin kuinka pitkään hän oli tallustellut ympäri taloa niissä pissasta litimärissä sukissa. Ja miten minä olin tallustellut hänen jäljissään omissa sukissani. Mietin sitäkin, etten onneksi ollut käyttänyt vessaa hänen jäljiltään. Ja mietin, että heti kotona vaihdan kyllä sukat.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Ettei totuus unohtuisi
Anna-Kaisa Hakkaraisen "Ihmeet tapahtuvat muille - lapsettomuuspäiväkirja" kiinnosti minua niin paljon, että varasin sen kirjastosta ja luin samantien. Oikeastaan yllätyin siitä, että jaksoin sen loppuun. Jotakin on nimittäin tapahtunut, joku väsymys ja turhautuminen. En enää jaksaisi puhua hoidoista tai lukea niistä. Tunnen myötätuntoa kaikkia hoidoissa olevia tai olleita kohtaan, mutta en jaksa. En jaksa munasolujen laskemista, hedelmöittyneiden munasolujen ynnäämistä ja punktiokertomuksia ja siirtostooreja. Liika on liikaa. Ylikuormitun ja tilttaan.
Hakkaraisen kirja kuitenkin puolustaa paikkaansa koska se muistuttaa lukijakuntaa jo otsikollaan siitä, ettei lääketiede voi auttaa meitä kaikkia. Itse asiassa kirja kannattaisi lukea ennen hoitoihin ryhtymistä. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.
Mietin joskus lääketiedettä, tuota kaksiteräistä miekkaa. Olisiko ollut helpompaa olla lapseton pari joskus vuosikymmeniä sitten, kun nykyaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ei ollut olemassakaan. Lapsia joko tuli tai ei ja sen kanssa elettiin. En tiedä onko meille ollut mitään konkreettista hyötyä Vyötiäisen siittiöongelmaan tutustumisesta tai minun endometrioosini syvällisestä tuntemuksesta. Eivät ne ainakaan ole helpottaneet lapsettomuuden tuskaa.
Tajusin jokin aika sitten erään asian. Vaikka saisin lapsen nyt heti, tässä paikassa, niin se ei korvaisi mitenkään niitä vuosia jolloin lapsen puuttuminen oli katkera suru. Nuo vereslihalla olon vuodet voisi ajoittaa ehkä ikävuosien 28 ja 35 väliin. Lohdutukseksi kaikille lapsettomille voin sanoa ainakin itseäni ikääntymisen auttavan. Minulle on helpompaa olla 38-vuotias lapseton nainen kuin 30-vuotias lapseton nainen.
Hakkaraisen kirja kuitenkin puolustaa paikkaansa koska se muistuttaa lukijakuntaa jo otsikollaan siitä, ettei lääketiede voi auttaa meitä kaikkia. Itse asiassa kirja kannattaisi lukea ennen hoitoihin ryhtymistä. Ihan vain ettei totuus unohtuisi.
Mietin joskus lääketiedettä, tuota kaksiteräistä miekkaa. Olisiko ollut helpompaa olla lapseton pari joskus vuosikymmeniä sitten, kun nykyaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä ei ollut olemassakaan. Lapsia joko tuli tai ei ja sen kanssa elettiin. En tiedä onko meille ollut mitään konkreettista hyötyä Vyötiäisen siittiöongelmaan tutustumisesta tai minun endometrioosini syvällisestä tuntemuksesta. Eivät ne ainakaan ole helpottaneet lapsettomuuden tuskaa.
Tajusin jokin aika sitten erään asian. Vaikka saisin lapsen nyt heti, tässä paikassa, niin se ei korvaisi mitenkään niitä vuosia jolloin lapsen puuttuminen oli katkera suru. Nuo vereslihalla olon vuodet voisi ajoittaa ehkä ikävuosien 28 ja 35 väliin. Lohdutukseksi kaikille lapsettomille voin sanoa ainakin itseäni ikääntymisen auttavan. Minulle on helpompaa olla 38-vuotias lapseton nainen kuin 30-vuotias lapseton nainen.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Äiti lainausmerkeissä
Tässä blogissa pyrin ajoittain purkamaan mustia ajatuksiani. Mustat ajatukset ovat adoptioon liittyviä pelkoja, epäilyksiä ja huolia. Harvassa paikassa niistä oikeastaan pystyy puhumaan vapaasti. Sitä ei kuolemakseenkaan haluaisi loukata adoptioperheitä, eikä myöskään kärsiä syyllisyyttä omasta kehnoudestaan. Onneksi siis on olemassa anonyymi blogi!
Yksi musta ajatukseni koskee mahdollisen adoptioäitiyteni laatua. Olisiko se äitiyttä, vai päädynkö vain olemaan "äiti"? Kuuluvatko lainausmerkit sanassa silloinkin, kun puhun lapselle? "Tule tänne, kyllä 'äiti' auttaa". Olisinko äiti - vai vain yksi uusi hoitaja ehkä jo pitkässäkin hoitajien rimpsussa?
Nämä ajatukset ovat yllättäviä itsellenikin, sillä niin pitkään - jo ennen lapsettomuutta - olen ymmärtänyt äitiyden jonain ihan muuna kuin vain biologisena suorituksena. En voi pitää todellisena äitinä ihmistä, joka vain synnyttää - minulle äitiys on lapsen hoitamista, kasvattamista ja lapsen rinnalla elämistä. Aivan samoin tarvitaan lapsen siittämiseen vain yksi siittiö - isänä oleminen taas on jotain aivan muuta. Miksi siis nämä ajatukset, mistä tummasta paikasta ne tulevat ja tunkevat pintaan?
Tulisivatko lainausmerkit puheeseeni myös silloin, kun puhuisin lapsestani? Entä jos koko vaivannäön tulos olisi jonkinlainen aikuisten kotileikki?
Tuntuu pahalta kirjoittaakin näitä asioita. Mutta ne on pakko saada ulos.
Vieras muuttuu omaksi vain yhdessä elämällä. Ehkä.
Yksi musta ajatukseni koskee mahdollisen adoptioäitiyteni laatua. Olisiko se äitiyttä, vai päädynkö vain olemaan "äiti"? Kuuluvatko lainausmerkit sanassa silloinkin, kun puhun lapselle? "Tule tänne, kyllä 'äiti' auttaa". Olisinko äiti - vai vain yksi uusi hoitaja ehkä jo pitkässäkin hoitajien rimpsussa?
Nämä ajatukset ovat yllättäviä itsellenikin, sillä niin pitkään - jo ennen lapsettomuutta - olen ymmärtänyt äitiyden jonain ihan muuna kuin vain biologisena suorituksena. En voi pitää todellisena äitinä ihmistä, joka vain synnyttää - minulle äitiys on lapsen hoitamista, kasvattamista ja lapsen rinnalla elämistä. Aivan samoin tarvitaan lapsen siittämiseen vain yksi siittiö - isänä oleminen taas on jotain aivan muuta. Miksi siis nämä ajatukset, mistä tummasta paikasta ne tulevat ja tunkevat pintaan?
Tulisivatko lainausmerkit puheeseeni myös silloin, kun puhuisin lapsestani? Entä jos koko vaivannäön tulos olisi jonkinlainen aikuisten kotileikki?
Tuntuu pahalta kirjoittaakin näitä asioita. Mutta ne on pakko saada ulos.
Vieras muuttuu omaksi vain yhdessä elämällä. Ehkä.
maanantai 20. syyskuuta 2010
Käsitteet haltuun
Viime viikkoina olen kehittänyt kummallisen leikin. Puhun nimittäin koiristamme adoptiotermein. Tarkoituksena ei ole rinnastaa koiriamme adoptiolapsiin, vaan ottaa keskeisimmät adoptiokäsitteet suvereenisti haltuun ja osaksi luontevaa keskustelua. Näin olen yrittänyt tehdä Vyötiäisen vuoksi ja itseni.
Juttelen Vyötiäiselle siitä, kuinka koirilla on "oikeus surra menettämäänsä" ja tehdä se "rajustikin". Pohdiskelen myös mahdollisia kiintymyssuhteen häiriöitä - no, takertuvuutta meillä ainakin esiintyy ihan oikeasti, lähinnä se kohdistuu minuun. Koirien tulot meille ovat minun kielessäni hakumatkoja. Ihastelen hakumatkojen sujuvuutta ja koirien rauhallisuutta siinä tilanteessa ja tähdennän Vyötsille, ettei niin suinkaan aina (juuri koskaan) ole asian laita. Olisi voinut olla toisin, itkua ja parkua ja kolmen päivän täydellinen apatia.
Kaikesta naurettavuudesta huolimatta tämä on omalta osaltaan tuonut adoptiosanaston arkeemme. Täytyy vain olla varovainen, ettei myöhemmin adoptioneuvonnassa höläytä ilmoille tätä pikku detaljia - osakkeemme saattaisivat laskea siitä.
Adoptioterminologian ujuttaminen arkeemme vie kuitenkin vain osan aikaani. Lopun aikaa selailen vanhaa tietosanakirjaa kohdasta Filippiinit ja tutkiskelen internetin antia aiheesta. Filippiineillä on melkein 90 miljoonaa asukasta. Saariryhmä on nimetty Espanjan kuninkaan Filip II:n mukaan - espanjalaisethan pitivät jöötä Filippiineillä 300 vuoden ajan.
Tunnustuksia
Huomasin saaneeni Beautiful blogger tunnustuksen Rouva M:n lisäksi myös Green Turtlelta. Kiitos molemmille, tunnustus maittaa aina ja ilahduttaa tuoretta bloggaajaa. Nyt siis itse haasteeseen, jossa piti kertoa seitsemän asiaa itsestään.
1. Olen vasenkätinen.
2. Olen ollut "extrana" kotimaisessa elokuvassa.
3. Minulle on tehty aikuisena poskihampaiden oionta.
4. Kadehdin ihmisiä, joilla on suuri suku serkkulaumoineen.
5. Pesen hiukseni pelkästään shampoolla.
6. Rakastan joulukorttien tekemistä!
7. Tunnen irrationaalista syyllisyyttä luottokortin käyttämisestä, vaikka aina olemme maksumme maksaneet ajallaan. "Ja Visa-puolelta, kiitos" ovat sanat, jotka nostavat kummallisen nolostuksen punan poskille.
Kahdeksantena voisin vielä mainita olevani todellinen tumpelo tietokoneiden kanssa. En nytkään onnistunut saamaan Beautiful blogger-kuvaa tähän postaukseen!
Juttelen Vyötiäiselle siitä, kuinka koirilla on "oikeus surra menettämäänsä" ja tehdä se "rajustikin". Pohdiskelen myös mahdollisia kiintymyssuhteen häiriöitä - no, takertuvuutta meillä ainakin esiintyy ihan oikeasti, lähinnä se kohdistuu minuun. Koirien tulot meille ovat minun kielessäni hakumatkoja. Ihastelen hakumatkojen sujuvuutta ja koirien rauhallisuutta siinä tilanteessa ja tähdennän Vyötsille, ettei niin suinkaan aina (juuri koskaan) ole asian laita. Olisi voinut olla toisin, itkua ja parkua ja kolmen päivän täydellinen apatia.
Kaikesta naurettavuudesta huolimatta tämä on omalta osaltaan tuonut adoptiosanaston arkeemme. Täytyy vain olla varovainen, ettei myöhemmin adoptioneuvonnassa höläytä ilmoille tätä pikku detaljia - osakkeemme saattaisivat laskea siitä.
Adoptioterminologian ujuttaminen arkeemme vie kuitenkin vain osan aikaani. Lopun aikaa selailen vanhaa tietosanakirjaa kohdasta Filippiinit ja tutkiskelen internetin antia aiheesta. Filippiineillä on melkein 90 miljoonaa asukasta. Saariryhmä on nimetty Espanjan kuninkaan Filip II:n mukaan - espanjalaisethan pitivät jöötä Filippiineillä 300 vuoden ajan.
Tunnustuksia
Huomasin saaneeni Beautiful blogger tunnustuksen Rouva M:n lisäksi myös Green Turtlelta. Kiitos molemmille, tunnustus maittaa aina ja ilahduttaa tuoretta bloggaajaa. Nyt siis itse haasteeseen, jossa piti kertoa seitsemän asiaa itsestään.
1. Olen vasenkätinen.
2. Olen ollut "extrana" kotimaisessa elokuvassa.
3. Minulle on tehty aikuisena poskihampaiden oionta.
4. Kadehdin ihmisiä, joilla on suuri suku serkkulaumoineen.
5. Pesen hiukseni pelkästään shampoolla.
6. Rakastan joulukorttien tekemistä!
7. Tunnen irrationaalista syyllisyyttä luottokortin käyttämisestä, vaikka aina olemme maksumme maksaneet ajallaan. "Ja Visa-puolelta, kiitos" ovat sanat, jotka nostavat kummallisen nolostuksen punan poskille.
Kahdeksantena voisin vielä mainita olevani todellinen tumpelo tietokoneiden kanssa. En nytkään onnistunut saamaan Beautiful blogger-kuvaa tähän postaukseen!
torstai 16. syyskuuta 2010
Pieni hyvä uutinen!
Ilmoittauduimme alkuinfoon, joka - valmistautukaa järisyttävään yllätykseen - onkin jo lokakuun 6. päivä! Olin surrut jo sitä, että aloitus menisi marraskuulle ja Helsinkiin. Nyt sen sijaan pääsemme Turkuun ja vielä kuukautta odotettua aiemmin. Tätä kannattaa hehkuttaa. Voitto on pieni, mutta voitto kuitenkin. Jokaisesta pienestä positiivisesta asiasta jaksaa ilahtua ja pitää ilahtua, sen tiedän: ne kirjavoittavat odotuksen harmaita päiviä.
Vyötiäinen yllättää - taas kerran
Keskustelimme Vyötsin kanssa mahdollisista kohdemaista. Yllätys yllätys, hän tuntuu kallistuvan vahvasti Filippiinien suuntaan. Mies sanoo myös, ettei mahdollisen tulokkaan sukupuolella ole hänelle väliä ja itse asiassa minäkin olen jo päässyt "poikapelostani"! Kuvittelin ja pelkäsin, etten osaa kasvattaa tasapainoista miestä, koska poikien maailma on minulle niin vieras. Vartuinhan kuitenkin naisvaltaisessa kodissa, jossa isä ei turhan paljon viettänyt perheaikaa vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa.
Sitten ajattelin taas kerran, etten voi olla ainoa tässä asemassa oleva adoptiokokelas. Isien tiivis läsnäolo perheissä ei oikeastaan ole kovinkaan vanha keksintö. Ikäluokkani ihmisten joukossa on monia naisvaltikan alla kasvaneita. Ja siinä vain kasvattavat lapsiaan, olivatpa he sitten poikia tai tyttöjä. Joten jos he, niin miksi en minä?
Kiitos ja kumarrus - palaan asiaan
Rouva M. antoi ihanan tunnustuksen lapsenkengissään taapertavalle blogilleni. Kiitos suuri siitä! Palaan varmaan viikonlopun aikana tunnustukseen sisältyvään haasteeseen ja olisipa sekin mukavaa, kun saisi ähellettyä kauniin tunnustuskuvan tänne blogini etusivulle.
Vyötiäinen yllättää - taas kerran
Keskustelimme Vyötsin kanssa mahdollisista kohdemaista. Yllätys yllätys, hän tuntuu kallistuvan vahvasti Filippiinien suuntaan. Mies sanoo myös, ettei mahdollisen tulokkaan sukupuolella ole hänelle väliä ja itse asiassa minäkin olen jo päässyt "poikapelostani"! Kuvittelin ja pelkäsin, etten osaa kasvattaa tasapainoista miestä, koska poikien maailma on minulle niin vieras. Vartuinhan kuitenkin naisvaltaisessa kodissa, jossa isä ei turhan paljon viettänyt perheaikaa vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa.
Sitten ajattelin taas kerran, etten voi olla ainoa tässä asemassa oleva adoptiokokelas. Isien tiivis läsnäolo perheissä ei oikeastaan ole kovinkaan vanha keksintö. Ikäluokkani ihmisten joukossa on monia naisvaltikan alla kasvaneita. Ja siinä vain kasvattavat lapsiaan, olivatpa he sitten poikia tai tyttöjä. Joten jos he, niin miksi en minä?
Kiitos ja kumarrus - palaan asiaan
Rouva M. antoi ihanan tunnustuksen lapsenkengissään taapertavalle blogilleni. Kiitos suuri siitä! Palaan varmaan viikonlopun aikana tunnustukseen sisältyvään haasteeseen ja olisipa sekin mukavaa, kun saisi ähellettyä kauniin tunnustuskuvan tänne blogini etusivulle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)