Sain itsestäni irti soitot sossuun ja Pelastakaa lapsiin. Meidän kunnassamme nimittäin PeLa on se instanssi, joka hoitaa adoptioneuvonnan. Paljon en saanut tuosta ensimmäisestä PeLa-soitosta: pitää koettaa uudestaan ensi viikon tiistaina, koska silloin päivystää paikalla adoptiotietäjä. Kirjoitin kuuliaisesti muistiin sekä puhelinnumeron että kellonajan ja vyötän itseni viikonlopun aikana uuteen koitokseen.
Minun piti soittaa jo maanantaina - kunpa olisinkin sen tehnyt - mutta sitten tapahtui jotain. Olen ilmeisesti yhä kaikkien tuulien vietävissä tässä adoptioasiassa, koska ihan satunnaiset, pienet asiat saavat minut masentuneelle ja epävarmalle kannalle. Lueskelin vasta löytämääni blogia ja sen kirjoittaja, minua viitisen vuotta nuorempi nainen, sanoi jättävänsä adoption sikseen jos joutuisi odottamaan prosessin alkua 38-vuotiaaksi asti. Tämä ja pari muuta ikään liittyvää asiaa suistivat minut jo valmiiksi hauraasta tasapainostani.
Taas tulivat ne ajatukset. Mitä oikein olen tekemässä? Me emme ole nuoria, Vyötiäinen ja minä, ja prosessi on pitkä. Tahdonko olla 45-vuotias pikkulapsen äiti? Onko minusta siihen fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti?
Olen huomannut Suomessa tietynlaisen suuren varmuuden kulttuurin, mitä vanhemmuuteen tulee. Se on ajoittain julma ja ehdoton. Keskustelupalstoilla riehuu väki, jonka mielestä lapset on saatava 18-23-vuotiaina. Sitä vastustaa väki, jonka mielestä oikea ikä on 25-28-vuotta ("sitten kun on valmistuttu, sitten kun on ammatti!"). Hyvin harva puolustaa tai ymmärtää nelikymppisen äitiyttä. Ja niin, ihan oikein, tämä ikäkeskustelu liittyy tietysti juuri äiteihin - isien iästä ei pidetä niin suurta lukua. Kun kuusikymppinen miespoliitikko tai julkimo tulee isäksi, niin kuuluu ihastelevia kommentteja pienokaisen suloisuudesta ja isän jäyhyyden sulamisesta pienen tulokkaan edessä.
Nelikymppisen naisen äitiys nähdään itsekkään uraohjuksen äitiytenä. Laskelmoiva naaras odottaa vanhaksi muoriksi asti kunnes ujuttaa lapsen johonkin väliin uraansa. Nelikymppinen äiti ei pysty pitämään rajoja lapsilleen, hän on "eri sukupolvea" (ilmeisesti 25-vuotias äiti on sitten samaa sukupolvea lapsensa kanssa, kuinka erikoista) kuin jälkikasvunsa. Nelikymppinen äiti on ylisuojeleva, saa teini-ikäisen lapsensa häpeämään vanhempiaan ja niin edelleen ad infinitum.
Tiedän ettei tuon löytämäni blogin kirjoittaja sanonut, että kaikkien minun ikäisteni olisi jätettävä adoptio mielestään. Hän kirjoitti koskettavasti omasta, yksilöllisestä tilanteestaan ja päätöksistään. Monet muut tahot kuitenkaan eivät kirjoita ja puhu omista tilanteistaan, vaan yleistävät.
Perheenä me emme olisi samanlaisia kuin muut. Ensinnäkin olisimme vanhempina keskiarvoa iäkkäämpiä ja siksi toisekseen olisimme tietysti adoptioperhe. Erilaisuutta yllin kyllin.
Tietysti mietin myös omaa lapsenkaipuutani. Jaksanko odottaa viidestä seitsemään vuotta? Pelkkä ajatuskin saa sormet näpelöimään Väestöliiton klinikan numeroa ja päässä sinkoilee levottomia ajatuksia lahjasoluhoidoista. "Hoidoista", voi herranjumala sentään!
Järkeni kuitenkin sanoo, että ensi tiistaina soitan kiltisti PeLaan ja toivon asian vihdoin etenevän kunnolla. Näin tulen tekemään, vaikka olenkin 38-vuotias. Kadun sitä, että en aloittanut aiemmin - vaikka jo 2000-luvun puolivälissä julkisen puolen "hoitojen" loputtua - mutta en voi muuttaa mennyttä. Tuohon aikaan olin niin rikki ja tuskainen, ettei minusta olisi ollut aloittamaan tämän kokoluokan prosessia. Anteeksi vain maailma ja erityisesti oikeassaolon erikoisasiantuntijat!
Nyllätys
Nyllätys on yhtä kuin negatiivinen yllätys. Sellaisen sain kun Vyötsi kertoi lapsena saaneensa tukkapöllyä joskus niin rajusti, että oli pienellä pojalla vedet silmissä.
Olemme tunteneet toisemme ihmisiän ja olen kuvitellut tietäväni paljon Vyötiäisen lapsuudesta. Tätä en silti tiennyt ja se yllätti. Olen aina ollut siinä käsityksessä, ettei Vyötsiä kuritettu fyysisesti, kuten ei minuakaan. Meistä kumpikaan ei hyväksy minkäänlaista lapsen fyysistä rankaisemista.
On vaikea kuvitella appivanhempiani tekemässä niin, vaikka ei sen kai pitäisi olla erityisen vaikeaa. Koko keskustelumme sai alkunsa siitä, kun aloin miettiä kuinka montaa lapsuudenystävääni itse asiassa kasvatettiin vitsan voimalla. Siihen aikaan se ei ollut mitenkään epätavallista siinä kulttuuriympäristössä.
Tässähän on nyt juurikin sellainen asia josta kukaan muu ei voi olla oikeassa kuin Sinä itse!
VastaaPoistaMyönnän itsekin joskus kuuluneeni ihmisryhmään, joka halusi lapsen nuorena (kuulun edelleenkin, se ei vain onnistunut) sillä meidän suvussa lapset on aina tehty todella nuorena. Tästä pois omat vanhempani jotka yrittivät minua kuusi vuotta, ja olivat yli kolmekymppisiä minut saadessaan. Ala-asteella häpesin heitä, koska mielestäni he olivat ikäloppuja.
Nykypäivänä, kun sisareni joka sai molemmat lapsensa alle 25 vuotiaana menee koululle vanhempainiltaan, hän on porukassa se selkeästi nuorin vaikka jo kolmenkympin puolivälissä onkin. Nykymaailmassa on hänestä normaalimpaa olla hiukan iäkkäämpi Äiti. Eräs ystäväni juurikin vaahtosi raivoissaan saavansa päivittäin ilkeitä katseita ja "teiniäiti" kommentteja kulkiessaan lastensa kanssa. Hän on 25 vuotias.
Tämän koko papatuksen perimmäinen tarkoitus on siis se, että elitpä koska tahansa, ja saitpa lapsesi minkä ikäisenä tahansa. Maailmassa on aina ihmisiä joiden mielestä juuri Sinun ikäisesi ei ole kelpo Äidiksi. Ja heistä ei kenenkään tarvitse välittää. Samat ihmiset kertovat lapsettomalle että "se tulee jos se on tullakseen" ja imettävät kolmatta lastaan. Kiitos ja anteeksi.
Paljon paljon tsemppiä! Mahtaa että soitit PeLaan, ja toivotaan että pääsette nopeasti alkuinfoon! -Rva.M
Samoilla linjoilla Rouva M:n kanssa. Sä itse tiedät parhaiten! Ja muutenkin tuntuu, että keskustelupalstalla on porukkaa, jota ei edes todellisuudessa tapaa, en tiedä mistä kaikki sinne tulee! On sitten asia mikä tahansa.
VastaaPoistaEn usko että on olemassa oikeaa ikää olla vanhempi, tai vaikka parempi ihminen. Jokaisessa iässä on hyvät ja huonommat puolet ja sen kanssa pitää vaan elää eikä antaa toisten ajatella omasta puolestaan. Parikymppinen voi olla hyvä vanhempi pienelle lapselle, mutta voi olla myös ettei ole. Samoin voi olla että viiskymppinen voi olla yhtä hyvä tai yhtä huono. Eikä yksi keskustelupalsta sitä muuta mihinkään suuntaan.
Tsemppiä teidän polulle! Päivä kerrallaan...:)
Kirjoititte kumpikin järkevästi! Nyt olen muuten taas täynnä tarmoa ja intoa, olo parani heti aamusta. Minulla oli varmasti joku ohimenevä kauhistus - joskus pitäisi ihan tietoisesti lopettaa joidenkin nettikeskustelujen lukeminen, koska niistä ei saa muuta kuin pahan mielen. Olen miettinyt tätä usein. Miksi me ihmiset kiusaamme itseämme?
VastaaPoistaRouva M: olen tasan samaa mieltä kanssasi siitä, että maailmassa on JOKA TAPAUKSESSA ihmisiä, joiden mielestä teen asiat väärin. Perheydyin väärin, opiskelin väärin ja lapsiasiassa toimin väärin. Joillekin ihmisille on oikeastaan vain yksi oikea toimintatapa (heidän omansa) ja siitä poikkeava on kaikki väärää. Ehkä ei pidä ottaa näitä asioita niin "iholleen"..
Green turtle: tuo on hyvä huomio, että jokaisessa iässä on omat hyvät puolensa mitä vanhemmuuteen tulee! Itse olen ainakin yhden plus-puolen keksinyt tässä korkeassa iässäni ja se on unen tarpeen väheneminen! Kaksikymppisenä olisin nukkunut vaikka aina, mutta nyt, jostain syystä, tulen toimeen paljon vähemmällä unella. Hyvä juttu ottaen huomioon lapsen mahdolliset nukkumisvaikeudet?
En voi puhua kuin omista mielipiteistäni ja ne ovat tällaiset: Lasten saamisen iällä ei ole merkitystä. Lapsihan on noin 15 vuotta suuremman hoivan tarpeessa ja kuinka moni 60-vuotias onkaan elämänsä kunnossa. Eläkeikää nostetaan kohta 70:neen ja katsotaan, että ihminen on työkykyinen, miksi ihmeessä lapsi pitäisi saada 20-vuotiaana? Eikös Väestöliittokin ota hoidettavaksi 40-vuotiaita ja kuinka moni nykyisin hankkiikaan lapsia muutenkin siinä iässä. Työkaverini (mies tosin) sai lapsen yli 50-vuotiaana ja tuttavaperheessäni eräs nainen juuri 44 täytettyään. Minusta siinä ei ole mitään kummallista vaan ajattelen, että onnellinen lapsi, kun on oikeasti aikuiset ja viisastuneet vanhemmat : )
VastaaPoista