Suuri Adoptiokeskustelu ei ollut suuri, eikä oikeastaan edes keskustelukaan. Eikä se mennyt ollenkaan suunnitelmieni mukaan.
Olin ajatellut kaiken valmiiksi. Päässäni olivat hyvässä järjestyksessä kaikki adoptiota tukevat ajatukseni, niin hölmöt kuin viisaat. Olin ajatellut aloittaa keskustelun puhumalla vanhemmuudesta ja sen tuomasta ilosta ja siitä, kuinka kovasti tahtoisin olla äiti ja kuinka Vyötiäinen varmasti olisi hyvä ja onnellinen isä. Mutta se ei mennyt niin.
Se meni näin: kumpainenkin olimme sukuloinneista hiukan väsyneitä. Oli torstai, olimme matkalla ruokakauppaan - en nimittäin suunnitelmistani poiketen puhunutkaan suutani puhtaaksi pitkällä automatkalla äitini luo - ja minä hypistelin kirpputorilta ostetun käsilaukkuni vetoketjua höläyttäen, että kannattaisikohan meidän aloittaa se adoptioneuvonta. Vyötiäinen sanoi, että mikäpä siinä, ei siitä varmaan haittaakaan ole.
Ja se siitä. Elämä ei aina suju suunnitellusti, oikeastaan se ei juuri koskaan tee niin. Viis siitä, tärkeintä oli kuitenkin saada suunsa auki. Maanantaina tämä tyttö soittaa sossuun ja sopii neuvonnasta!
A propos, äiti
Minä en olisi minä, jos en onnen hetkenäkin kokisi huolta ja murehtisi jotakin. Tällä kertaa murehdin aiheesta äiti. Mietin pitääkö minun mainita sosiaaliviranomaisille, että minulla on hyvin etäinen suhde äitiini? Kuinka paljon tahdon puhua äidistäni ja suhteestani häneen? Kuinka paljon minun pitää puhua siitä?
Eräs syy adoptiomyönteisyyteeni on äitisuhteeni. Juuri sen vuoksi en jaksa pitää biologiaa niin tärkeänä tai olennaisena siteenä kahden ihmisen välisessä suhteessa. Mietin aina, että biolapsen ja biovanhemman kohtalo voi olla sama kuin äitini ja minun - tai vielä huonompi.
Meillä on kohteliaat välit, mutta läheisiä emme ole. Äitini ei osannut päästää irti minusta, perheen "vauvasta", ja tästä on seurannut paljon kiusaa suhteellemme. Toisin kuin minä pitää äitini biologiaa ensiarvoisen tärkeänä: hän ei juuri noteeraa vävyjään millään tavalla perheeseen kuuluviksi ja ainakin minua se surettaa. En itse halua ajatella perhettä jonain umpiona, tiiviisti suljettuna säilykepurkkina, johon "ulkopuolisilla" ei ole pääsyä muuta kuin vierailevina tähtinä. Mietin miltä minusta tuntuisi, jos Vyötiäisen vanhemmat asennoituisivat minuun, miniäänsä, tuolla tavalla.
Senkin tiedän, ettei äitini omassa perheessään hyväksy adoptiota - kansainvälistä nyt kaikkein vähiten. Mietin pitääkö minun sanoa tämä? Äitini ei ole rasisti siinä mielessä, että messuaisi eri rotujen paremmuudesta tai huonommuudesta, mutta ei hän myöskään usko kiinalaisten tai afrikkalaisten kuuluvan suomalaisiin perheisiin.
No sehän meni paremmin kuin hyvin! Onnea taipaleelle!
VastaaPoistaÄidistä: minulla on ollut nuorempana hyvin ristiriitainen suhde toisen vanhempani kanssa ja sitä sivuttiin neuvonnassa, samoin vanhempani asuvat meistä kaukana ja tapaamme suht harvoin, vaikka puhelimessa puhummekin jne. Avaa äitisuhdetta sen verran, kuin koet tarpeelliseksi, kun sen aika on, mutta kotiselvitys kertoo kuitenkin pääasiassa sinusta ja miehestäsi, teistä perheenä. Aika usein tilanne voi olla se, että isovanhemmat tai muut läheiset sukulaiset eivät odotus-/alkuvaiheessa ymmärrä kansainvälistä adoptiota, olen ymmärtänyt, että tärkeämpää kuin se, mitä he asiasta ajattelevat, on se, että jossain vaiheessa puhutte heidän kanssaan asiasta ja käsittelette asiaa, olivat he sitten mitä vaan mieltä. Sillon ikäänkuin te olette valmistautuneet siihenkin mahdollisuuteen, että lasta ei osata odottaa ydinperheen ulkopuolella samalla riemulla, mutta lähisukukin saa mahdollisuuden tahoillaan valmistautua asiaan, kukin tavallaan. Monesti olen lukenut siitä, miten isovanhempien asennoituminen muuttuu paljonkin, kun lapsi todella perheeseen tulee (ei tietenkään aina niin käy), mutta kuten sanottu, sitä tärkeämpää on se, että te olette mielessänne käsitelleet senkin asian, että entä jos ei muutukaan, miten te perheenä asiaa käsittelette ja mitä valintoja teette, jos tarve on.
Sekava selostus, toivottavasti sait aatoksestani kiinni jotain :)
Huh! Helpotus, ettet pitänyt tätä äiti-asiaa mitenkään ratkaisevana..! :) Olen ollut siitä huolissani, vaikka omasta mielestäni olenkin "käsitellyt asian" niin paljon kuin sitä nyt voi käsitellä.
VastaaPoistaMeillä on ihan tuo sama tilanne kuin teillä, eli välimatkaa äitiini on n. 400 kilometriä. Näemme harvoin, ehkä pari kertaa vuoteen. Olen ottanut tavaksi soittaa hänelle kerran viikossa. Vyötsin vanhemmat ovat 100 kilometrin päässä, mutta yrittäjiä ja hyvin aktiivisesti työelämässä. Kuitenkin heissä uskon olevan enemmän avoimuutta kv-adoptiolle ja muutenkin ovat hyvin lapsirakkaita. Varmasti ovat olleet suruissaan lapsettomuudestamme.
Kaikesta päätellen teidän neuvonnat sujuivat hyvin - se on ihana asia.
Onneksi olkoon. Juuri noin sen pitikin mennä, että sinun ei tarvinnut suostutella miestäsi : )
VastaaPoistaNyt vain asiaa hoitamaan äläkä anna kenenkään yksittäisen virkailijan viivästyttää, kuten meille kävi.
Salanimi tuossa yllä puhui melkein minun suullani. Sinun ei todellakaan tarvitse käydä läpi suhdettasi vanhempiin. Voit ottaa kannan, että kerrot rehellisesti mitä kysytään ja mikä sinusta tuntuu oleelliselta teidän vanhemmuuden suhteen.
Olen varma, että suurin osa adoptioisovanhemmista on aluksi puusta pudonneita eikä mikään pariskunta jaksa ulottaa adoptioneuvontaa oman perheen ulkopuolelle. Minulle isäni sanoi, kun kerroimme toisen lapsen hankinnasta, että "omapahan on riskinne". Loukkaannuin siitä syvästi, mutta käytännössä isäni rakasti molempia lapsia hyvin paljon.
Tässä kohdassa äitisi on syytä taipua sinun tahtoosi ja hän kyllä "sulaa", kun menette näyttämään teidän lapsukaista : ).
Ihan mahtavaa! Rakkaat Miehet kyllä osaavat yllättää aina parhaissa paikoissa :) Me naiset vaan tuppaamme analysoimaan likaa ja miettimään asioita valmiiksi heidän puolestaan. Ainakin itse tunnustan syyllistyväni tähän.
VastaaPoistaPaljon paljon onnea ensimmäiseen askeleeseen! Mukava käydä samaa polkua kanssanne.
Kiitos kaikista ihanista, rohkaisevista sanoista! Juu, kyllä Vyötiäinen tosiaan nyt yllätti - ilmeisesti hän on tässä kesän kuluessa kaikessa rauhassa työstänyt asiaa.
VastaaPoistaMayo: tuo tuntuu viisaalta lähestymistavalta, eli että kerron vanhemmistani jos kysytään jne. En uskoisi äitisuhteeni vaikuttavan minun tapaani olla vanhempi - tai ehkä se vaikuttaa, mutta ei niin kuin voisi luulla.
Itselleni se kai vaikuttaa niin, että en osaa pitää automaattisena lapsen rakkautta vanhempaa (ja päinvastoin) kohtaan. Rakkaus vaatii myös ponnisteluja, ainakin minun mielestäni, siinä vaiheessa kun on annettava lapselle tilaa olla oma persoonansa ja oma itsensä.
Varmasti olisin paljon enemmän äitisuhteen vanki, jos olisin nuorempi. Onpa siis ainakin tässä suhteessa syytä olla kiitollinen korkeasta iästä. ;)
Eräs Anonyymi kertoi blogissani, että lautakunnan luvasta voi valittaa ja se on jopa johtanut myönteiseen tulokseen eli sekin asia nyt helpottaa, ettei tarvitse ajatella päätöksen lopullisuutta : )
VastaaPoista