Katson taas YouTuben adoptiovideoita. Yhdessä on kuvien välissä kiinalaisia kirjainmerkkejä. Niissä on onneksi englanninkielinen käännös mukana. On "perhe" ja on "tytär". Innostun keskellä yötä, otan esiin paperia ja lyijykynän ja alan jäljentää "tytärtä". On vaikea sanoa voisiko merkit tehdä yksinkertaisemmin - videon kuvassa ne ovat kuin jonkun kalligrafin jäljiltä - joten päädyn äheltämään merkkejä kieli keskellä suuta ja sormet tiukkoina kynän ympärillä.
Onnistui! Mutta hei - toisesta merkistä tuli ensimmäistä paljon suurempi! En anna sen haitata, vaan katselen lopputulosta melko tyytyväisenä. Taustalla YouTube paahtaa kiinalaista kehtolaulua Bao Bei (vauva).
Seuraavana päivänä vahvistan tekeleeni ääriviivat mustalla tussilla ja väritän merkit mustiksi. Näytän tulosta Vyötiäiselle: hän on kriittinen (se merkkien koko!), eikä ensin edes ymmärrä mitä näkee. No, pienin askelin..
Tiedän vain yhden asian. Jos tämä hanke nyt epäonnistuu vaikkapa Vyötsin hysteriaa lähentelevän sossupelon vuoksi, niin olen hyvin pettynyt. Saan surra surun, jota en voi verrata lapsettomuushoitojen pieleenmenon tuottamaan raivosurumyrskyyn, mutta surun silti.
Kuitenkaan Vyötsi ei ole ainoa, joka pelkää irrationaalisella tavalla sossua. Myös minä pelkään, minä järkevä. Ajattelen vain kuinka rankalta kuulostaisi saada tietää, että emme ole soveliaita. Että meissä on jotain vikaa. Biologiselle lapselle olisimme sopivat vanhemmat, mutta adoptiolapselle emme?
Seilaan ajatuksissani: Kiina-Filippiinit-Kiina? Se aukaisee oven nimeltä
Eettiset epäröinnit
Kummassa maassa lastenkotien olot ovat paremmat? Minuun on tehnyt vaikutuksen näkemieni Kiina-videoiden lastenkodit ja lasten luovutustapa. Onko Filippiineillä samanlaista, vai eikö?
Toisaalta: tukeeko Kiinasta adoptoiva ihminen sikäläistä hallintoa, joka sortaa kansalaisiaan ja kohtelee ihmisiä epäinhimillisesti? Minusta vastaus on ei, mutta ei:ni ei tule niin vahvasti ja varmasti, etteikö asiaa pitäisi pohtia.
En tahtoisi valinnalla tukea muuta kuin sellaista toimintaa, joka keskittyy lasten parhaaksi. Säälin sydämestäni kurjissa, likaisissa lastenkodeissa kärsiviä lapsia, mutta onko sellaisesta adoptoiminen samalla hyväksyvä nyökkäys sen toimintatavoille?
Voi kunpa tietäisin.
Olen myös törmännyt kansainvälistä adoptiota jyrkästi vastustaviin ihmisiin. Osalla heistä on mielestäni hyviä pointteja pohdittavaksi, mutta osa on suoraisia törkimyksiä. Jälkimmäisistä en ole varma rajoittuuko heidän inhonsa kv-adoptioon, vai käyvätkö he muuallakin internetissä "vihaamassa" mitä milloinkin. Ja loukkaamassa.
Vastustajien huoli kulttuurisiteiden katkeamisesta ei saa minua epäröimään. Mietin asiaa omalta kannaltani: olisinko riistetty lapsiparka, jos molemmat vanhempani olisivat kuolleet ja minut olisi adoptoitu vaikkapa intialaiseen perheeseen? Perheeseen, joka rakastaisi minua ja olisi odottanut minua? Enpä usko, että siinä kokonaisuudessa olisin surrut mahdottoman paljon sisun, saunan ja suven menetystä. Perhe on kuitenkin tärkein, ja rakkaus.
Adoptiota koskevien eettisten mietintöjen lisäksi mietin läpikäytyjä lapsettomuushoitojani ja niiden etiikkaa. Luen aihetta käsitteleviä blogeja. Mielen valtaa suuttumus. Millainen lääkäri tekee naiselle x määrän alkionsiirtoja? Ja kertooko tällainen lääkäri potilaalleen, että enää ei kannattaisi jatkaa, onnistumisen mahdollisuudet ovat minimaaliset? Voin vain toivoa, että kertoo. Minusta (tietysti!) pariskunta saa käydä hoidoissa niin pitkään kuin he tahtovat ja rahat riittävät, mutta ammattilaisilla olisi velvollisuus myös kertoa suoraan, jos eivät usko hedelmöittymisen onnistumiseen.
Hedelmöityshoidot ja plastiikkakirurgia ovat alueita, joissa lääkärin etiikka voi venyä ja paukkua. Kuinka pitkälle maksavaa asiakasta voi - saa - viedä?
En koe, että itseäni olisi vedätetty hedelmöityshoidoissa mitenkään, mutta ajattelisin ehkä toisin 15 turhan siirron jälkeen!
Minullakin oli ennen adoptioneuvontaa "sossupelko", ajattelin että sossut saa kaikki näyttää huonolta ja "kyttää" vaan milloin me tehdään virhe. Toisin kävi, kun neuvonta alkoi, tykästyttiin meidän neuvonnan antavaan sossutätiin. Se oli todella mukava ihminen ja ymmärtäväinen myös. Ei kertaakaan tullut sellaista oloa, että me oltais hänen mielestään epäkelpoja vanhempia vaikka sitä oltiin pelätty. En voi uskoa sun kirjoitusten perusteella, että tekään olisi! Adoptiomatka on todella pitkä, ja sen aikana tulee mieleen kaikenlaista, ja itse suosittelen aloittamaan sen mahdollisimman nopeasti, kyllä kesken matkaa voi kyllä miettiä ja hidastaa kulkua, jos itse haluaa... Ootteko käyneet alkuinfossa?
VastaaPoistaTuosta adoption vastustajista. Musta tuntuu että on tietty porukka joka aina vastustaa vähän kaikkea mikä on "normaalista" poikkeavaa, onko se sitten maahanmuutto, seksuaalinen vähemmistö, adoptio, tms. Itse en ole törmännyt suoraan noihin vastustajiin, mutta netti on niitä täynnä. Veikkaan että niitä on vähän, mutta he ovat sitä äänekkäämpiä?
Kiitos tosi rohkaisevasta viestistäsi! Emme ole vielä olleet alkuinfossa - tämä on tosiaan IHAN ituasteella, tämä adoptio-ajatus. Se varmaan voi tuntua oudolta, että blogissa kirjoitan asiasta, joka ei ole vielä millään lailla materialisoitunut.. jotenkin sitä vain kaipaa, että neuvonnan alkaessa olisi jotenkin selvät sävelet..
VastaaPoistaJOS neuvonta siis koskaan edes alkaa. :( Olen tavallaan aika huolestunut Vyötiäisen sossupelosta. Jaan sen toki tiettyyn rajaan asti, mutta osa minusta pelkää että jos se ei ole pelkästään sossupelkoa vaan adoptioajatuksen vierastamista.
Tämä on sellainen asia, joka meidän on selvitettävä. Eikä tosiaan aikaa ole loputtomiin, meidän ikämme vuoksi. Vyötsi on tavallaan ollut aika hassu koko asian suhteen, hän ei ole ollut kauhean innostunut, mutta ei kauhean vastaankaan.
Suomessa adoptio hoidetaan ehkä niin eettisesti, kuin se on mahdollista tällä tiedolla, mitä adoptiosta tällä hetkellä on, mutta tottahan se on, että liittyy adoptioon maailmalla paljon myös epäkohtia.
VastaaPoistaAdoptiota jyrkästi vastustaviakin ihmisiä on - mutta valitettavan monesti heidän käsityksensä adoptioista ja siihen liittyvistä ilmiöistä, kustannuksista, kestosta, helppoudesta, lapsen oikeuksista ja vanhempien motiiveista, tuntuvat aivan tuulesta temmatuilta. On tottakai ihmisiä, joilla on perusteltuakin kritiikkiä adoptiota, ehkä eritoten kansainvälistä adoptiota kohtaan, mutta varsinkin netissä törmää välillä suorastaan hämmentävän vääristyneisiin käsityksiin ja asenteisiin.
Minä ajattelen usein, että minulla ei ole tilivelvollisuutta adoptioistani muille kuin lapsilleni, mutta toki yleisemmin mietin adoption oikeutusta useinkin (omienikin).
Monta uudenlaista näkökulmaa on auennut minulle vasta siinä vaiheessa, kun lapsi on kotona ja kasvaa, sellaisia asioita, mitä ei odotusaikana osannut vielä ajatella.