Viime aikoina alitajunta on tehnyt tepposiaan. Huomasin yhtenä päivänä hyräileväni laulua, jonka sanoista muistin vain osan. Kun olin hyräillyt sitä ärsyttävässä määrin heräsin siihen itse ja aloin miettiä mikä ihmeen viisu nyt niin laulattaa.
Ja tulihan se sieltä, muistojen aarrekammiosta, laulu 70-luvulta. "Monenlaista lasta täällä nähdä saa, keltaista ja mustaa, taikka ruskeaa. Olkoon punanahka taikka valkoinen, samanlainen aina on sydän lapsien." Näin koulussa laulettiin minun lapsuudessani. Vyötiäinenkin muisti laulun. Meidän ikäeromme on 2 ½ vuotta, joten olemme monessa asiassa eläneet samaa lapsuuden mielenmaisemaa.
Ajattelen itse hyvin paljon tuon laulun sanojen tapaan. Syntymämaa meillä voi olla Suomi, Kiina tai Egypti, mutta me kaikki haluamme rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Me kaikki toivomme saavamme ystäviä ja suremme, jos meistä ei pidetä. Me kaikki loukkaannumme, olemme surullisia ja kaipaamme hyväksyntää.
Olen itse sen verran maailmaa nähnyt, että en osaa pitää rotua tai kansallisuutta niin ratkaisevana asiana. Kaikki tosin eivät ajattele näin, mistä päästäänkin seuraavaan ovenavaukseen, jonka takana on..
Miehet ja biologia
Olen alkanut miettiä Vyötiäisen sossupelkoa. Onko se oikeasti sossuun kohdistuvaa kammoa, perisuomalaista miehen haluttomuutta puhua tunteista, parisuhteista ja arvoista vieraalle? Vai onko se sittenkin adoptioon kohdistuvaa ynseyttä?
Tähän asti Vyötsi on suhtautunut adoptioon aika varovasti. Minä olen välttänyt aiheesta vaahtoamista, koska en tahdo painostaa. Pelkään, että olemme matkalla kohti avioliittomme kriisipistettä. Olen nimittäin huomannut, että adoptio ei ole ainoa asia, jonka kohdalla olen valinnut tuon menettelytavan. Mietin olisiko meillä edes Tiuhtia ja Viuhtia, jos itse en olisi ollut aktiivinen ja tehnyt lopullista päätöstä?
Vyötsi rakastaa koiriamme ja touhuaa niiden kanssa mielellään. Kännykkänsä taustakuvana hänellä on kuva Tiuhtista ja Viuhtista kerällä kopassaan. Kuitenkin kaikki sähköpostikirjeenvaihto- ja muu ostamishässäkkä lankesi minun tehtäväkseni. Vyötsi on oikeastaan ihmisenä sellainen, ettei hän ole kovin - aktiivinen? Tai sanoisinko, ettei hän ole kovin intohimoinen kovinkaan monen asian suhteen. Hän pikemminkin ajelehtii tilanteesta toiseen. Harvat asiat ilostuttavat häntä syvästi - näkyvän syvästi - tai toisaalta tekevät hänet hyvin surulliseksi.
Miehelle kai lapsen biologinen "omuus" on tärkeämpää kuin monelle naiselle? Sinänsä hassu juttu, tulee mieleen sukutarina kummisedästäni, jolla oli kaksikymmenvuotinen sivusuhde myös tahollaan naimisissa olevaan naiseen. Jossain vaiheessa kummisetäni - perheellinen mies hänkin - ja tämä nainen päättivät "tehdä rakkauslapsen" ja poika syntyi. Poika, joka kantaa toisen miehen nimeä ja joka luulee isänsä lailla olevansa - no, vanhempiensa poika. Mutta biologisesti hän on vain äitinsä poika ja kummisetäni poika. Jos siis puhumme vain biologiasta. Silti isälleen hän oli poika, suosikkilapsi, ja poika varttui ainakin aikuisikään asti kuvitellen olevansa.. isänsä poika?
Ja hän oli. Se tästä tekee kaikkein merkillisintä. Mikä kummisetäni osuus hänessä on? Pisara siemennestettä. Isyys on jotain niin paljon enemmän.
Tietysti kummisetäni ja hänen ystävättärensä tekivät väärin ja epäreilusti lapsiaan ja puolisojaan kohtaan, mutta se ei ole pointti tällä kertaa. Vaan miehet ja heidän "biologiset" lapsensa. Jotka voivat olla heidän, tai voivat olla olematta.
Itse olen alkanut ajatella hyvin eri tavalla tästä biologiasta. En ole varma onko Vyötiäinen seurannut minua näissä ajatuksissa vai ei. Itse ajattelen, että biologinen lapsikin olisi vain puoliksi "oma". Toisen puolen geenistöstä vastaavat puoliso ja hänen vanhempansa ja heidän vanhempansa. Koko loputon ketju tuntemattomia ihmisiä tuntemattomine taipumuksineen. Enpä tiedä onko meidän kummankaan geenistössä mitään niin erikoista, jonka jatkumattomuus olisi suuri tragedia.
Tarkoitan kai nyt tässä sanoa, että koko käsite "oma lapsi" on jotain hyvin hämmentävää. Edes biologisesti "oma" ei ole oma. Ei hän ole sinun. Eikä puolisosi. Minusta omuus syntyy vasta rakastamisesta, sitä ei voi saada aikaan synnyttämällä tai siittämällä. Vai miten muuten voisi selittää kaikki ne tapaukset, joissa äiti tai isä tappaa biologiset lapsensa, tai hylkää heidät? Jos ihminen on oma, niin ei silloin tuollaista tehdä. Mieluummin kuollaan, kuin tehdään.
Minä en tiedä kuinka tästä etenisin. Tiedän sen, että tahtoisin oman lapsen, ihan oman - vaikkakaan ei välttämättä biologisen. Tahtoisin olla vanhempi, koska minusta se on tärkeä osa ihmisenä olemista. Meidän isojen ihmisten homma on pitää huolta pienemmistä ja rakastaa heitä. Minussa elää tämä tarve ja tahto rakastaa, enkä tiedä kuinka kauan enää jaksan kiertää tätä aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Onko väärin haluta puhua tästä Vyötsin kanssa? Jotenkin meidän täytyy selvittää omat tarpeemme ja yrittää saada niitä sopimaan yhteen. Tahdon olla epäitsekäs ja tahdon olla reilu, mutta minullakin on omia tarpeita. En tahtoisi vaieta niistä, koska ne ovat nyt niin suuri ja tärkeä osa minua ja tahdon Vyötiäisen tuntevan minut, vaimonsa.
Monta kertaa olen huomannut, että miehet saattavat pohtia adoption mahdollisuutta pidempään ja sitten kun tekevät päätöksen siinä asiassa suuntaan tai toiseen, ovat hyvinkin aktiivisia :) Pohtiminen on hyvästä ja toisen tunteiden ja toiveiden huomioon ottaminen tottakai, mutta joskus mies voi tarvita hellän potkaisun persuuksille :) myös, että pääsee eteenpäin asioissa, ei sen silti tarvitse olla mitään raakaa painostamista. Sossun kanssa meillä ainakin lopulta tuntui, että mies on pärjäillyt melkein minua joviaalimmin, vaikka olin varma, että hän ahdistuu sos.tt;n tapaamisista minua enemmän. Lapsen saamisen mahdollisuuden konkretisoituminen on miehelle helpottavaa, adoptiossa on kuitenkin suuri todennäköisyys, että todella joskus lapsi tulee perheeseen. Tsemppiä pohdintoihin, kiva kun löysin blogisi - jään seurailemaan teidän taivalta! Niin ja vielä: ahdistukset, epävarmuudet jne kuuluu adoptiota pohtiessa aivan asiaan, ihan niinkuin missä tahansa asiassa, ei se tarkoita, että olisi jotenkin epäsopiva tai muuta - elämän edessä sitä vaan on monta kertaa ymmällään, ennenkuin asioihin tulee jotain selkoa.
VastaaPoista